Luukku 14

Lapsuuteni koirat: 

Kuten olen monesti jaksanut toitottaa, en ole omistanut ennen Ennin tuloa yhtäkään lemmikkiä. Jos kaloja ei lasketa. Silti elämääni on kuulunut moniakin koiria ja muutama kissakin vuosien saatossa ja löysin niistä kuvia kun siivoilin kaappeja joulua varten. Tässä niitä tulee!

Tämä kuva on yksi mun ehdottomista lemppareista kun mietitään lapsuusajan kuva kavalkadia. Miten onnellisen näköinen voi olla lapsi... ja koira. :D Kuvassa siis nöffi tyttö Jade, joka oli meillä muutamaan otteeseen hoidossa. Tästä koirasta en muista muuten juuri mitään muuta, kuin mitä äiti on kertonut. Jade oli todella kiltti koira ja antoi minun roikkua miten sattuu sen turkissa (vaikka minähän toki vain paijasin ja hoidin sitä). Se oli kerran yöllä mennyt meillä sängyn alle ja jäänyt sinne jumiin. Äiti oli joutunut nostamaan koko sängyn ylös, että koira pääsi pois piilostaan. 

Tiibetinspanieli Tintsu. Tintsusta en muista oikeastaan mitään muuta kuin että se oli ahne ja kauhean kiltti. Vanhakin se jo oli, silloin kun minä olin vasta ihan pieni. Rapsutuksistakin se tykkäsi kovasti ja sillä oli kaverina chihu, jonka nimeä en muista, mutta se osasi pomppia kauhean korkealle... tai sitten se oli pinseri... En kyllä yhtään muista.

Tästä koirasta olin niin kateellinen. Kaverini sai koiran ja minä en tietenkään, jouduin tyytymään kaloihin. Tyhmät kalat! Tämä tyttönen oli cottoni ja nimeltään Pörrö, nimetty tietty Harry Potterin Pörrön mukaan. Aivan ihana koira, jota käytettiin ihan älyttömästi lenkillä. 

Muista lapsuuden koirista en löytänyt kuvia. Liekkö ne jossain äidin piilossa tai sitten niitä ei yksinkertaisesti ole edes otettu. Muita elämääni ns. vaikuttaneita koiria olivat ainakin isäni naisystävän suomenlapinkoira Emma, joka oli hurjan kova karkailemaan ja taisipa se kerran päätyä koiraputkaankin omistajiaan odottelemaan. Isän luota lähteminen oli aina tosi kova paikka nimen omaan Emman takia, viikonlopun ajan sai aina leikkiä omistavansa koiran. Emman ja isäni toisen lappalaisen Iinan takia minulle on iskostunut päähän hurjan vahvasti ajatus, että haluan joskus ihan omankin lappalaisen... ehkä joskus.

Toinen aina elämässäni ollut koira on Essi. Tallin omistajan samojedi, joka on ollut tallilla aina kun minä olen siellä käynyt. Suunnilleen kaksitoista vuotta siis. On hassua ajatella, ettei se joskus siellä enää olekaan... ainahan se on ollut. Se on siis taustalla vaikuttanut aina elämääni, olemalla vain olemassa. En sen kanssa ole koskaan mitään puuhaillut, aina lähinnä komentanut pois roskiksilta tai kissan ruuilta... siitä huolimatta se on tärkeä osa tallia.

Sitten on vielä satunnainen liuta koiria, joiden nimiä en nyt satu muistamaan. Lähinnä naapureiden koiria, joita kävin melkein päivittäin lenkkeilyttämässä. Yksi taisi olla jonkun sortin seisoja ja toinen sekarotuinen. Ne olivat kaikki tosi kilttejä ja pikkutyttönäkin pystyin taluttelemaan niitä ihan itse. Ja se se vasta olikin hienoa. Aina jos olimme kylässä jossain missä oli koira, halusin käyttää sitä ulkona... taluttaa sitä ihan itse. Halusin aina taluttaa koiraa, jos vain mahdollista... ihan kuin omistaisin koiran. Nykyään saatan jo antaa Wilsonin välillä muillekin talutettavaksi... ehkä.