26. huhtikuuta 2015

Pään hakkaamista seinään

Pitkästä aikaa treeneissä tuntui, ettei mikään sujunut. Periaatteessa Wilson kyllä kulki ihan niin kuin aikaisemminkin, mutta ärsytti ja turhautti oikein urakalla.  Varmaan se turhautuminen johtui nimenomaan siitä, että Wilson on kulkenut tasaisen tappavasti monta viikkoa. Suoritukset on olleet ihan hyviä, mutta oikeita onnistumisia ei ole tullut - torjuntavoittoja ennemminkin.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, se paimentaminen/kiihtyminen on tällä hetkellä se isoin ongelma. Kepit toimii välillä hyvin ja suurimman osan ajoista koira kimpoaa viimeisestä välistä kuin sähköiskun saanut. Sähköiskuja tulee myös nopeissa suunnanmuutoksissa, putkilla ja aina jos rata syystä tai toisesta jää kesken.

Torstaina treenattiin ylimääräistä kiihtymistä pois sylikyydillä, mutta tämmöisenä kaikki-heti-minulle -tyyppinä tuloksiakin olisi suhteellisen kiva saada mahdollisimman pian tietty. Sylikyyti toimi ja koira oli aina seuraavalla vedolla hieman  rauhallisempi - sitten se taas unohti ja homma alkoi alusta.

Sylikyydin lisäksi Sanna käski minua ohjaamaan ilman äänikäskyjä, jottei Wilson kiihtyisi liikaa minun takiani. Merkittävänä havaintona, koira haukkui vähemmän ja yllättäen osasi lukea esteitä ilman huutamistakin. Mitä keppeihin tulee, niin yksi "kepit" käsky riitti ja Wilson aika pätevästi löysi ensimmäisen keppivälin sekä avokulmasta että suljetusta kulmasta. Viimeiseen keppiväliin asialla ei ollut vaikutusta.

Huomioitavana asiana, Wilson kepitteli aina loppuun saakka, kun tultiin kepit seinää kohden ja karkasi viimeisestä välistä, kun putkenpää siinsi horisontissa. Seinää päin ei ole kiirettä juosta, mutta putken vetovoimaa on vaikea vastustaa.

Jos jotain positiivista etsitään, niin putkiin Wilson irtosi huippu hyvin, kun en kiljunut sille putkikäskyä. Pitää ehkä seuraavallakin kerralla testata, josko toimisi yhtä hyvin. Juoksu A oli myös joka kerta ihan super hieno! <3

23. huhtikuuta 2015

Pikakuulumiset

Mitään ihmeellistä ei ole oikeastaan koko viikolla tapahtunut. Wiikku on tapansa mukaam valloittanut koko sängyn itselleen, odottanut ruokaa ja näyttänyt hurmaavalta itseltään.

Niin ja onhan meillä operaatio syöttöporsas menossa. Wilson pääsi närästysepisodin aikaan laihtumaan ja asiaa ei tunnu helpottavan lihavien koirien diettinappula vähärasvaisin lisukkein... nyt siis syödään ja urakalla - onneksi Wilson on tilanteesta mielissään ;)

15. huhtikuuta 2015

Koiran närästys

Ajattelin kertoa meidän "sairaskertomuksen" julkisesti, että saman ongelman kanssa painivat voivat saada tästä jotain apua tai vinkkejä.Wilsonilla siis todettiin eläinlääkärillä gastriitti eli suolistotulehdus muutama kuukausi takaperin. Tulehduksesta johtuen tai toisin päin Wilsonia närästi voimakkaasti yleensä aamuyöstä pitkän levon jäljiltä. Tulehdus siis saattoi johtua närästykseen liittyvästä oksentelusta tai sitten närästys ja oksentelu tulehduksesta.


 Wilsonilla oli monenlaisia oireita sairauteen liittyen ja osa oireista oli ollut läsnä jo niin pitkään, että pidimme niitä lähinnä koiran ominaisuuksina. Voimakkaimmat oireet olivat aamuöinen paksun keltaisen liman oksentelu, ruokahaluttomuus ja tästä johtuva laihtuminen. Koiran maha toimi muuten normaalisti ja koiran yleiskunto oli normaali, joten lääkärin puoleen kääntyminen otti oman aikansa - eihän koira vaikuttanut kärsivän aamuisesta pahoinvoinnista mitenkään. 

Jatkuvasta oksentelusta johtuen Wilsonin hengitys haisi pahalle ja luulimme sen johtuvan hammaskivestä, jota Wilsonille oli hieman kertynyt. Tämän takia Wilson kävi hammaskivenpoistossa. Hammaskivenpoistoon liittyvä nukutus oli koiran muutenkin jo ärtyneelle suolistolle liikaa. Oksentelusta tuli tämän jälkeen joka aamuista, ruoka maistui koiralle juuri ja juuri kerran päivässä, kun oikein houkutteli. Edelleen koira oli päivällä normaali itsensä vaikka aamulla nukkuikin paljon. Koiran paino kuitenkin alkoi tippua ja parissa kuukaudessa painoa lähti melkein puoli kiloa, joka on muutenkin laihalle koiralle aika paljon. 

Tässä vaiheessa nettiä tuli kulutettua paljon ja syitä oksentelulle etsittiin kuumeisesti. Vasta tällöin löysin juttua koiran refluksitaudista ja aloin päästä jyvälle koiran oireiden syystä. Yritettiin aluksi kotihoitoa ja muutettiin ruokavaliota useampaan otteeseen. Kokeiltiin erilaisia nappuloita, erilaisia lihoja erilaisilla lisukkeilla. Kaikki tuntui kuitenkin joko pitävän vaivan samanlaisena tai pahentavan sitä. Suurin osa ruoka kokeiluista meni suoraan roskikseen, sillä koira ei suostunut syömään niitä. 


Koska mieheni on ammatiltaan farmaseutti, uskalsimme kokeilla omatoimisesti Wilsonille närästyslääkekuuria vaivan helpottamiseksi. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen, Wilson sai nukkua aamulla rauhassa ilman kurkkuun nousevaa mahanestettä. Syötimme närästyslääkettä (Pepcid) reilun viikon ajan. Tuona aikana koira ei oksentanut kertaakaan, joten diagnoosi tuntui oikealta. Lääkekuurin loputtua oireet kuitenkin palasivat samantien ja nyt oli aika kääntyä eläinlääkärin puoleen.

Oma eläinlääkärimme on erikoistunut koirien suolistosairauksiin, joten hänen puoleensa oli helppo kääntyä tässäkin tapauksessa. Hänen mukaansa Wilsonin oireet olivat klassisia närästysoireita, haima ei aristanut ja koiran yleistila oli muutenkin hyvä. Hänen ohjeillaan lähdettiin vielä kerran kokeilemaan uutta ruokavaliota. Ohjeeksi saatiin siis jättää kuivaruoka kokonaan pois joksikin aikaa ja siirtyä mahdollisimman vähärasvaiselle ruokavaliolle. Kaikki maitotuotteet menivät myös kieltolistalle. Käytännössä tämä tarkoitti keitettyä kanaa ja riisiä vaihtelevin kasvislisukkein. Ruokavalion lisäksi saatiin eläinlääkäriltä iso paketti närästyslääkettä (Ranixal), jota Wilson söi pari viikkoa kolmesti päivässä.

Ruokavalion muutos oli lopulta se tärkein komponentti Wilsonin tervehtymiseen. Pelkää riisiä ja kanaa Wilson söi suunnilleen pari kuukautta, jonka jälkeen  alkoi varovainen testailu eri ruoka-aineiden toimivuudesta. Wilson muuttui tässä vaiheessa aivan eri koiraksi. Minä ja kaikki muutkin Wilsonin tuntemat ihmiset luulivat vilpittömästi huonon ruokahalun johtuvan lähinnä siitä, että se nyt sattui olemaan nirso nuori uros. Närästyksen väistyttyä koira kuitenkin alkoi syömään. Ruokahalu oli aivan toista luokkaa kuin aikaisemmin - kaikki upposi ja Wilsonin vitsailtiinkin vaihtuneen toiseen koiraan. Ahne labradori nirson sheltin vaatteissa. 


Tällä hetkellä uskon, että olemme löytäneet aika hyvän tasapainon ruokinnan suhteen. Wilson syö aamuisin lihaville koirille tarkoitettua nappulaa, jossa on rasvaa vain yhdeksän prosenttia, kun aikaisemmissa ruuissa sitä oli lähes puolet enemmän. Nappulan kaverina aamulla vaihtelevasti keitettyä kanaa ja kalaa. Nyt testissä on ollut myös piimä, joka vaikuttaisi sopivan pieninä annoksina hyvin. Iltaruualla Wilson saa kevyttä helposti sulavaa ruokaa eikä ollenkaan nappulaa. Iltaruoka koostuu yleensä riisistä ja kanasta ja joskus olen keitellyt myös Wilsonin suurta herkkua eli Yrjölän puuroa. Kaikki ylimääräiset herkut on karsittu minimiin ja esimerkiksi juustoa koira saa vain silloin tällöin hyvin pieninä annoksina. Närästyslääkettä tarvitaan lähinnä silloin, kun tätä ruokavaliota ei syystä tai toisesta pysty noudattamaan - mökkireissulla, kylässä jne. 

Jos jaksoitte lukea loppuun saakka, Wilson kiittää ja kuittaa!


12. huhtikuuta 2015

Kevätretki kuvina




Wilsonin bff Kiki
Leikki hommia...


Makkaran paistumista odotellessa...

Retki Wibe


Kaverikuva

Rinta rottingilla!

9. huhtikuuta 2015

Voihan paimenkoira!

Tässä tekstissä käsittelen omakohtaisia kokemuksia omasta lammaspaimenestani, joka ei tietenkään ole samanlainen kuin muiden paimenet! Älkää siis loukkaantuko, jos teidän paimenenne ovat jotain ihan muuta kuin mistä tekstissä puhun. Meilläkin on vanhempieni luona ihan toisen tyyppinen lammaspaimen, josta ei voi puhua edes samassa lauseessa näiden mietintöjen kanssa! 


Paimenkoira on monessakin suhteessa ihanteellinen harrastus- ja kotikoira. Meidän paimen on aina valmis työntekoon, se oppii uudet asiat nopeasti niin hyvässä kuin pahassa. Luonteeltaan se on sähäkkä, aktiivinen ja innokas - työ kuin työ on sen mielestä parasta ikinä. Koiralla on agilityn vaatimaa vauhtia, ketteryyttä ja rakenteensakin puolesta sen on helppo suorittaa rataa puhtaasti ja nopeasti. Sitten tulee se mutta... paimenkoiralla luontaisesti oleva paimennusvietti voi olla melkoinen riesa, jonka kanssa täytyy tehdä töitä viikosta toiseen - ja siitäkin huolimatta se tuntuu olevan monen ongelman pääasiallinen syy. Paimenkoira palkkautuu liikkuvien asioiden katselemisesta ja tietysti niiden paimentamisesta - paimentaminen on paimenkoiralle kuin saaliin saaminen metsästyskoiralle. 


Meillä on agilityssä monenlaisia "pieniä" ongelmia, jotka olen aikaisemmin pistänyt koiran osaamattomuuden tai vaihtoehtoisesti ohjaajan hitauden piikkiin. Nyt olen kuitenkin päässyt pikku hiljaa jyvälle meidän todellisesta masterongelmasta, joka yllättäen on kaikkien näiden hyvin erilaistenkin ongelmien taustalla. Ja kuten voitte varmasti jo arvata, puhun nyt siis voimakkaasta paimennusvietistä. Paimennusvietin pinnalla oleminen näkyy meillä esimerkiksi putkiin irtoamisen yhteydessä, kepeillä ja tilanteissa, joissa ohjaaja muuttaa liikkeensä rytmiä nopeasti. Koiran fokus ei pysy radan suorittamisessa vaan sen keskittyminen herpaantuu, kun se näkee ohjaajan liikkuvan yllättävällä tavalla ja sittenhän paimen paimentaa koko sydämensä kyllyydestä. 

Tämä on se ilme, kun lähdetään paimentamaan!
Pitkän aikaa yritimme jättää koiran agilityssä huomiotta, kun se alkoi paimentaa minua. Tämä ei kuitenkaan tuntunut helpottavan. Jokainen kerta, kun koira ei irronnutkaan putkeen ja karkasi kepeiltä räksyttämään jalkojeni eteen, Wilson palkkautui sisältä päin. Paimenkoiralle paras palkka oli saada karannut lammas pysähtymään - ymmärrettävästi ihmisen ja lampaan eroa on välillä vaikea huomata. Wilson ei tarvinnut ulkopuolelta tulevaa palkkaa, vaan se pärjäsi mainiosti paimennuksen tuottamalla endorfiinilla. Kysymys kuuluuikin, miten teet esimerkiksi putkeen irtoamisesta kiinnostavampaa, kun paimentaminen on paras palkka, mitä se voi saada.

Rankaiseminen on voimakas sana ja ehkä vähän huono tässä tilanteessa. Pitäisikö puhua pikemmin toiminnan lopettamisesta? Puhuttiinpa ratkaisusta millä nimellä tahansa, niin täytyy heti alkuun mainita, että se on vielä pahasti kesken. Tällä hetkellä treeneissä olemme saaneet suhteellisen hyviä tuloksia tällä toiminnan lopettamisella, jota Wilson itse saattaisi kutsua myös rankaisemiseksi. Ajatuksena on siis lopettaa paimentaminen, ennen kuin se on ehtinyt edes alkaakaan. Koiralle ei siis anneta mahdollisuutta palkkautua paimentamalla vaan oikea palkka on sitten joko radan jatkaminen, nami tai lelu. 

Tämä metodi aloitettiin muutamia viikoja sitten kepeiltä, joista paimen karkasi kesken kaiken paimentamaan minua. Kun koira karkasi kepeiltä, otin koiran samantien syliin ja sylikyydillä radan alkuun yrittämään uudestaan. Koira karkasi vielä muutamia kertoja ensimmäisen sylikyydin jälkeen ja tämän jälkeen homma rupesi helpottumaan. Ajatus paimennuksesta alkoi koiran päässä muistuttaa siitä ikävästä tosiasiasta, että radalta joutuu pois, jos paimentaa. Tällä hetkellä kepit kepitellään loppuun asti ja muualla radalla on sitten aikaa vielä toistaiseksi paimentaa. Tarkoituksena on siirtää tämä malli myös muihin haastekohtiin 

Nyt rakkaat radiokuuntelijat: Emmehän ole ongelmamme kanssa yksin? Olisi enemmän kuin mukavaa kuulla teiltä, miten te olette tämän tyyppisiä ongelmia ratkaisseet! 

(Myös uudesta ulkoasusta saa sanoa mielipiteitä)

1. huhtikuuta 2015

KPSH 28.3.2015

Kisaradat videoina. Paljon hyvää ja paljon on vielä tekemistäkin. Oma keskittyminen ei ollut kisoissa parhaalla mahdollisella tolalla kiireisestä viikosta johtuen ja kyllähän se näkyy varsinkin ensimmäisellä radalla Unohdin radan peräti kahteen kertaan, toisen putken jälkeen ensimmäisen kerran ja keppien jälkeen uudestaan...

Keppejä lähdettiin ensisijaisesti treenaamaan ja omasta mielestäni tavoitteet saatiin täytettyä. Koira ei karannut kummallakaan radalla keppien lopusta, vaikka ensimmäinen keppiväli ei löytynytkään ihan heti. Kakkosradasta mainittakoon, että kukaan ei saanut missään säkäluokassa puhdasta rataa ja suurin osa koirista otti virheet nimen omaan kepeiltä. Mietin pitkään mistä tämä mahtoi johtua, mutta ilmeisesti virheä-valkoiset kepit, vihreää nurmea vasten ja kohtisuoraan putkelta tultuna, olivat monelle koiralle erittäin haastavat.

Vähän myös kummastutti agiradan rataprofiili A:lle tultaessa ja minusta noin jyrkkä kulma ei kuuluisi vielä ykkösluokan kisarataan. Useampikin maksikoira meinasi tipahtaa A:lta ulos, sillä ei saanut kovassa vauhdissa suoristettua itseään A:n suuntaiseksi. Tämä ehkä kummitteli omassakin takaraivossa, sillä Wilson tippui A:lta samanlaisen kulman seurauksena viime kesänä Maaningan kisoissa. Ehkä siis omasta epävarmuudesta johtuen ensimmäisellä yrityksellä A:sta ohi ja toisella vallan mainio juoksuA!

Hypäri


Agirata


PS. Muistakaa seurata meitä instagramissa nimellä renjawilson