Täällä me lenkkeilemme.

Ajattelin tehdä tällaisen vähän erikoisemman postauksen siitä, missä me nykyään lenkkeilemme. 

(C)  http://www.toinenlinja.fi

Puijo on ehkä Kuopion tunnetuinta aluetta, Puijon torni Kuopion sydän ja Puijon metsä sen keuhkot. Puijo käsittää noin 208 hehtaarin alueen, joka on lähes kokonaan luonnonsuojelu aluetta. Iso osa Puijosta kuuluu EU:n Natura ohjelmaan. Alueeseen kuuluu lehtoja, kuusikoita sekä muutaman hehtaarin kokoinen aarnimetsä alue. Ulkolumahdollisuudet ovat rajattomat, valaistuja lenkkipolkuja, luontopolkuja sekä ihan vain luonnonvaraisia pikkupolkuja kulkee ristiin rastiin. Tavallinen lenkkeilijäkin huomaa Puijon historian havinan. Puut ovat todella paksuja ja massiivisia ja muutenkin koko metsä huokuu vanhuutta ihan eritavalla kuin muut metsät missä olen käynyt. 

Tässä polku kartalla, kierretään tämä siis vastapäivään.

No mutta, sitten vähän siihen, millaisella reitillä me yleensä lenkkeillään. Lenkki alkaa sillä, että kävellään Kuopion ison hautausmaan poikki ja moottoritien ali Puijon puolelle. Meitä lähimpänä oleva lenkki on nimeltään Puijon polku ja sillä on pituutta kaksi kilometriä. Nyt kaikki ajattelevat, että kaksi... eihän se ole mitään. Niin minäkin ajattelin ekan kerran, kun tätä lenkkiä lähdin Wilsonin kanssa kiertämään. Pari kilometriä pitäisi mennä suunnilleen puoleen tuntiin. Meillä menee reilu tunti koko lenkkiin, johon otetaan mukaan myös sinne kävely ja sieltä pois kävely. Lenkki koostuu kahdesta osasta, ensin noustaan ja sitten lasketaan. Nousu kestää suunnilleen puolitoista kilometriä ja lasku sitten loput. Puijo nousee noin 200 metriä Kallaveden pinnasta ja käytännössä koko tämä matka noustaan myös tällä meidän lenkillä.

Voiton puolella...

Varsinainen Puijon polku alkaa 70 rappusen kiipeämisellä, jolla taataan hyvä syke ja lihasten lämmittely. Heikompi kuntoiselle (kuten minä) tuli ihan shokkina tuo nouseminen. Kun portaat oli vihdoin selätetty, pystyi huokaisemaan helpotuksesta... tai sitten ei. Nousu jatkuu ja jatkuu... välillä on loivempaa nousua ja välillä taas jyrkempää, ei kuitenkaan missään välissä tasaista tai laskua. Kun melkein jo luopuu toivosta nousun loppumisen suhteen, se loppuu ihan yhtäkkiä. Lasku on vielä nousuakin jyrkempi ja välillä tuntuu että pitää ihan tarkasti katsoa minne astuu, ettei rupea liukumaan alaspäin. Wilson saa tässä "liukumäessä" aina hyvät vauhdit hepulillensa, eikä meinaa sitten saada vauhtia pysähtymään ollenkaan. 

"Miks pitää poseerata tyhmän jättikannon kanssa?"

Vaikka lenkki on tosi rankka ja haastava, on se myös sen arvoista. Jalat ja varsinkin takareidet huutavat hallelujaa, mutta tietääpä tehneensä. Rasvaa palaa varmaan aika kiitettävästi, eikä salillekaan täydy lähteä ainakaan jalkoja treenaamaan. Koira nauttii eikä sen jaloissa nuo mäetkään taida painaa tippaakaan... onhan niitä neljä.