Lomailen, siis ajattelen.

Tänään oli vuorossa pitkän agilitytauon (huikeat kolme viikkoa) jälkeen ensimmäiset treenit ja oikeastaan myös ensimmäinen kerta, kun edes mietittiin koko agilitya. Otettiin irtovuoro Pro Perrolta, kun muka oma treenikerta tällä viikolla ei pelkästään riittänyt. Ja onneksi otettiinkin, sillä satuttiin olemaan treenissä ainokaisia, joten saatiin ihan huippua yksityisopetusta. Parasta tässä oli kuitenkin se, että päästiin rauhassa pureutumaan meidän keppeihin.

Kepit on tällä hetkellä suurimpana esteenä meidän ja virallisten välillä, sillä mielestäni virallisiin ei kannata lähteä, ennen kuin koira kepittelee kaikki 12 itsenäisesti. Ennen lomaa oltiin siinä pisteessä, että saatettiin löytää ensimmäiseen väliin ihan mallikkaasti ja jos sinne osuttiin, niin sitten saatettiin päästä myös ihan näppärästi loppuunkin asti. Minä juoksin koiran tasalla ja palkka oli hyvin lähellä keppien päätä.

Onneksi Wilson ei näköjään ollut ainoastaan lomaillut, vaan oli myös pohdiskellut keppejä pienessä päässään. Herneet olivat kolahtaneet yhteen selvästi useampaankin kertaan ja tämän takia pieni sininen pääsi todella yllättämään mamman. Ensimmäinen yrityis, Wilson löysi heti oikean kolon ja kepitteli päähän saakka. Jo tämä yllätti minut, sillä olin varma, ettei Wilson olisi agilityhepuleiltaan osunut yhtään mihinkään väliin. Kävipä mielessä pieni tuuri-ajatuskin. Toinen kerta kuitenkin onnistui yhtä hyvin ja oikeastaan myös seuraavat. Se ei siis sittenkään ollut tuuria vaan tehtävä oli jo liian helppo. Seuraavaksi pienen tauon jälkeen aloimme harjoitella irtoamista. Minä juoksin Wilsonin rinnalla, mutta samalla poistuin kauemmaksi etuviistoon, jolloin Wilson jäi yksin keppeilemään. Ensimmäisellä kerralla Wilson ampaisi perääni, toisella kerralla kepitti nätisti targetille. Vau! Kepittelikö juuri minun koirani ihan aikuisten oikeasti yksinään loppuun saakka...

Hurmos jatkui seuraavalla kierroksella pienen huilitauon jälkeen. Otettiin kuvioon yksittäinen hyppy ennen keppejä. Ensimmäisellä kerralla sinisen vauhti oli niin hurja esteen jälkeen, että kakkosväli ja auttamattomasti pujottelematta. Toisella yrityksellä Wilson jo tajusi ihan itse hidastaa ja kepitteli taas mallikkaasti. Koirani oli näköjään oppinut lomaillessaan niinkin helpon tempun kuin kepit. Tehtiin paljon hyviä onnistuneita toistoja ja vaikka väliin tulikin välillä onko-pakko-kokeiluja, niin kaiken kaikkiaan treenit olivat todella antoisat ja nyt tuntuu, että olemme taas piirun verran lähempänä kisailmoja. Kiitos siis Sannalle ihan hirmuisesti jälleen kerran, ehkä meistä vielä jotain tulee!

Ajattelin käydä nyt aina kun vain mahdollista noissa päiväryhmissä, tehotreenaamassa keppejä sekä kontakteja, jotta saataisiin nekin nyt nopeasti hanskaan. Huomenna jatketaan, ja silloin on vuorossa ihan ratatreenit... nähtäväksi jää miten tämän kinkkumahan kanssa enää juostaan.

Terkuin väsynyt Wiikku!