Se on syksy nyt.

Wilson päätti kiivetä 2m korkealle kivelle, tottakai siitä sivusta, mikä oli pysty suora.

Meidän viikko

Luvassa tänään vähän sekalaisia kuulumisia niin agilityn, ratsastuksen kuin muidenkin aktiviteettien saralta. Viikko on ollut varsin monipuolinen ja aktiivinen. Paljon on kokeiltu uutta ja treenattu vanhaa, onnistumisia ja epäonnistumisia, mustelmia, kipeitä lihaksia ja hyvänolontunnetta.

Maanantai lähti käyntiin varsin räväkästi lajikokeilun parissa koulussa. Suuntasimme siis luokkana kokeilemaan potkunyrkkeilyä. Laji oli minulle entuudestaan täysin vieras, mitä nyt nyrkkeilyä oli joskus tullut ohi mennen uutisista nähtyä.

Ensimmäinen ajatus nyrkkeilysalille saapuaessani oli, että onpa äijää. Sali haisi hielle ja maan alla olevan sijaintinsa takia paikka oli kolkko ja seinillä oli lihaksikkaiden miesten kuvia nyrkkeilyhanskat kädessään.

Ohjaajamme kuitenkin kertoi potkunyrkkeilyn oleva suosittu laji myös naisten keskuudessa, joten eikun kokeilemaan. Alkulämmittelyjen jälkeen hiottiin hieman liikkumistekniikkaa ja suojauksia. Näiden jälkeen päästiin nyrkkeilysäkkien pariin haskat heiluen. 

Laji oli kaiken kaikkiaan älyttömän rankka. Säkkejä oli tarkoitus sekä lyödä että potkia ja varsinkin potkiminen teki oikeasti kipeää. Sääri oli seuraavana aamuna mustelmilla ja ihan uudet lihakset kipeänä. Toisaalta potkunyrkkeily oli ihan älyttömän hyvää liikuntaa niska-hartiaseudulle ja minä, niskajuminenkin, heräsin aamulla niskat pehmeinä ja rentoina. Ja älyttömän hauskaahan tämä oli kanssa! Sai oikeasti purkaa kaiken ylimääräisen energian ja hikoilla oikein olan takaa.

Tiistaina oli vuorossa ratsastusta ja Villen ihka ensimmäinen valmennus. Vartiaisen Terhi tuli pitämään meille valmennusta omalle tallille. En ollut itsekään ollut aiemmin Terhin opissa ja voin kyllä kertoa, että tykkäsin kovasti. 

Ville toimi yllättävän hienosti ja jaksoi koko puolistuntisen sisukkaasti. Saatiin Terhiltä paljon hyviä kotiläksyjä ja tsemppiä treeneihin. 

Keskiviikkona agiliideltiin Wilkun kanssa tuttuun tapaan ohjatuissa. Koutsina oli tänään Kataisen Harri. Rata oli suht kimurantti, mutta Wilson yllätti mamman jälleen kerrab positiivisesti. Etupalkka alkaa tuottamaan tulosta ja Wilsonin fokus oli tänään paljon paremmin esteissä ja radassa kuin minun käsien napsimisessa. 

Radalla oli paljon kohtia, jossa koiran piti irrota hyvin, jotta ohjaajalla oli mitään mahkuja ehtiä seuraavaan tilanteeseen. Näissä kohdissa Wilson yllätti kaikista eniten, käsiä räksyttävä perskärpänen irtosi putkeen, vaikka jouduin ohjaamaan sen sinne puomin takaa pelkällä "putkiputki" käskyllä.

Toinen haastava, mutta onnistunut kohta oli hyppy ja pimeä putkikulma. Koiran piti käydä hyppäämässä omatoimisesti hyppy ja löytää vielä putken pääkin ilman ohjaajaa. Vau sitä tunnetta kun Willis teki sen!

Torstaina oli taas vuorossa jotain ihan uutta ja ihmeellistä, nimittäin tankotanssia! Aluksi tuntui, että ei tästä mitään tule. Tanssista ei uskaltanut edes puhua, vaan lähinnä olo oli kuin elefantilla nuoralla. 

Oikea tekniikka on kuitenkin kaiken a ja o. Voimaa ei tarvittukaan ihan niin paljon, kun kädet ja jalat olivat oikein päin. Tunnilla kokeiltiin erilaisia pyörähdyksiä ja pitoja.

Voin suositella tätäkin kaikille, jotka haluavat haastaa itsensä. Ei ole todellakaan helppolaji, mutta kun onnistuu vääntämään itsensä johonkin vaikeaan temppuun, niin olo on mahtava.   

Torstaina oli myös heppailu päivä ja käytiin Villen kanssa maastoilemassa ihan keskenämme, koska maastokaveriltamme heilui kenkä. Hauskaa meillä ainakin oli, kun laukattiin metsäautotietä tuuli korvissa vinkuen ja vedet silmistä valuen. Ei paljoo stressi painanut! 

Ps. Pahoittelen kirjoitusvirheistä... Kännykällä on niin kauhean vaikeaa kirjoittaa :) 

HYVÄÄ VIIKONLOPPUA KAIKILLE!

Anna mä autan!

"Mami, mä voin tehdä sun kouluhommat. Tai oikeestaan sun ei tarvii tehdä niitä ollenkaan, kun makaan tässä läppärin päällä ja kerjään rapsutuksia!"

Treeniä

Keskiviikkona oltiin Sannan ohjaamalla tunnilla. Tehtiin aikas mukavaa radan pätkää, jossa ei ollut mitään yksittäistä teemaa vaan enemmän ihan ratatreeniä. Alkuun rataantutustumisessa tuntui, ettei tästä voi tulla yhtään mitään, jokainen este tuntui olevan juuri väärin päin... tai ehkä pikemminkin ohjaaja tuntui olevan aina tuhannen mutkalla ja ohjaamassa koiraa väärällä kädellä. Kun Sanna kertoi meille kuinka tässä pitäisi toimia, homma alkoi tuntua jo paljon selvemmältä... takana leikkauksia, valsseja ja takaa kiertoja... peruskauraa siis.

Radassa oli myös kepit ja A-este. Me ei olla vielä Wilsonin kanssa tehty keppejä ja Aa:ta kauheasti radan osana, vaikka se tekee ne jo varsin mallikkaasti yksittäisinä. Ajattelin siis testata. A onnistui, kepit ei. Kepeillä ainut ongelma oli keskittyminen. Wilson hakee kepit hyvin yksittäisenä ja yhden hypynkin takaa, mutta kun radalla vauhti kiihtyy ja herneet kolisevat aivoissa vieläkin hurjemmin, on kepeille suorastaan mahdotonta osua. Minua suorastaan hävetti, kun olin sanonut Sannalle aiemmin, että nyt se hakee ne hienosti... Vaan ei tänään. Wilson näytti lähinnä tältä :O silloin kun käskin sitä kepittelemään... Ja sitten kun sain sen lopulta tajuamaan mitä se KEPKEPKEP oikein tarkoittikaan, mitä tekee koira? No tietty lähtee kepittelemään väärältä puolelta keppejä, vaikka se ei ole koskaan saanut niin tehdä. Sekaisin pieni reppana, kun Agility on niiiiiin kivaa! Kepit jää nyt tauolle radan osana tai voiko sanoa tauolle, jos ne on otettu ensimmäisen kerran äsken. Keppikulmien treenausta yksittäin, hiomista ja hienosäätöä.

Mutta sitten siihen parhaaseen osaan treenejä. A-este. Se oli bueno... tai no niin bueno kuin 1,5 vuotiaalta tättähäärältä voi olettaa. Se juoksi ylös ja juoksi alas ja mikä parasta pysähtyi alastulossa ja mikä vielä parasta, Wilson antoi minun valssata ja odotti vapautusta. Mamma oli taas niin ylpeä!

Toinen asia kontakteihin liittyen on meidän keinu. Keinua ollaan treenattu kolme kertaa ja Wilson taitaa olla luonnonlahjakaskeinuja. Keinuun kyllä mennään pikkaisen vielä varovasti ja tunnustellen, mutta se keinun alastuloa ei jännitä yhtään. Namit on niin hyviä ja keinuminen on niin hauskaa. <3 Näihin tunnelmiin, agility on vaan hauskaa, kun se sujuu.

"Naiset! Olisinpa lähtenyt yksin. Ajatella nyt kanelia kun tuntematon kutsuu!"

Otsikon sitaatti Muumipapalta kuvastaa hyvin minun ja Wilsonin päivää. Minä olen miettinyt vain kanelia ja omenia ja Wilson on haikaillut pitkän metsälenkin perään...

No feelings.

Syksy tuo mukanaan uusia tuulia ja vähän myös sateitakin. Mistähän sitä aloittaisi? Voisin vaikka ensin kertoa, että pitkä aikainen harrastukseni ratsastus saa lokakuusta eteenpäin väistyä taka-alalle. Vuorokaudessa on aivan liian vähän tunteja, jos yrittää ratsastaa päivittäin, käydä koulua, tehdä töitä ja nukkua. Jouduin siis priorisoimaan elämääni ja tallihommat saivat vähentyä huomattavasti. Ratsastan siis enää pari kertaa viikossa Ville nimisellä suomenhevosvauvalla. Elämäni vaikein päätös, mutta toisaalta niin helpottava.

Toinen syksyn muutostuuli koskee agilityä. Luovutin, annoin periksi, en jaksanut enää... Enni saa jäädä kotikoiraksi. Ainakin uuteen innostuksen puuskaan saakka. En enää jaksanut yrittää innostaa Enniä, kun koiraa ei yhtään kiinnostanut. Eilen kun oltiin lähdössä treeneihin, Enni meni portaiden alle piiloon korvat luimussa. Kiitos, mutta ei kiitos. Antaa Wilsonin tehdä, kun sillä on intoa pienen kylän verran.

Wilson siis oli eilen ohjatuissa ja Enni mukana vähän leikkimässä hallilla ja hyppäämässä muutaman kivan esteen... pitämässä siis hauskaa ilman mitään paineita. Ohjatut antoivat taas paljon ajattelemisen aihetta. Treenikerta ei ollut yhtään tavallinen. Keskityttiin enemmän mentaalipuolen valmennukseen, mikä tuli ainakin minulle todella tarpeeseen. Sanna painotti tänään todella vahvasti otsikossakin tullutta, NO FEELINGS teemaa. Vaikka se Wilson kuinka räkyttää ja komentaa ja sinkoilee minne sattuu, no feelings. Ei koira ymmärrä, miksi ohjaajaa vituttaa. Kotona tunteillaan ja treeneissä koulutetaan. Voi kun se olisikin noin helppoa.

Toisena pointtina oli koiran kouluttaminen täydelliseksi. Meistä ohjaajista ei tule koskaan täydellisiä, joten on parasta tehdä koirista täydellisiä. Koira suorittaa, ohjaaja tunteilee... aina. Koiran käytökselle löytyy aina syy ja yleensä se syy on ihan looginenkin. Miksi koira karkailee putkiin? No koska treeneissä koira palkataan yleensä putken jälkeen ja putki vahvistuu joka kerralla.

Sanna käski meitä jatkossa itsenäisesti treenatessa pitämään selvää kirjanpitoa, jossa on ideana +/-. Ensin määrätään tavoite treenille, vaikkapa koira kepittelee kaikki 12 keppiä. Tehdään esimerkiksi kymmenen toistoa, joista jokaisesta merkitään paperiin +/-, sen mukaan onko onnistunut vai ei. Treenin lopuksi nähdään, miten treeni on mennyt. Jos plussia on enemmän kuin miinuksia, voidaan treeniä pikku hiljaa vaikeuttaa, onnistuneita toistoja on jo niin paljon. Tämä lähtee ainakin meillä testiin.

Ai niin, vielä lopuksi. Wilson ei osaa vielä hakea kepeille... sitä pitää treenata kovasti. Räkyttäminen on paljon hauskempaa, mutta NO FEELINGS.

Eläinkokeidenuhri Enni

Keskiviikkona oli taas ohjatut ja tällä kertaa ohjaajana oli Harri. Harri oli kuulemma jo pidemmän aikaa mietiskellyt, mistä tuo koirien hitaus radalla voisi johtua. Enni ei ole kuulemma ainut "hiimailija". Ongelma on siis tämä... Koira osaa kaiken, mutta ei tee sitä kaikkea nopeasti, ei edes aina laukassa. 

No keskiviikkona Harri sitten kysyi minulta, että haluaisinko tehdä vähän eläinkokeita... Mitä vain nopeuden eteeb. Harrin teoria siis oli, jos oikein ymmärsin, että Enni odottaa vain namia ja ei sen takia viitsi tehdä asioita nopeampaan. Toisin sanoen, Enni tietää, että nami on joka tapauksessa tulossa! 

Miten tähän asiaan sitten lähdettiin pureutumaan. Kanakursseilta opituilla metodeilla tietty... Enniä alettiin palkkaamaan suorituksen lisäksi ajasta. Jos vauhtia ei ollut tarpeeksi, kuppi vietiin nenän edestä pois. Toimii kanoilla, miksi ei meidän Ennillä. Nähtäväksi siis jää, mitä tuleman pitää.

Uskon kyllä, että Enni hoksaa tuon ajan kanssa, mutta toistoja toki tarvitaan. Informoin kyllä täällä, jos edistystä tapahtuu!