Treeniä

Keskiviikkona oltiin Sannan ohjaamalla tunnilla. Tehtiin aikas mukavaa radan pätkää, jossa ei ollut mitään yksittäistä teemaa vaan enemmän ihan ratatreeniä. Alkuun rataantutustumisessa tuntui, ettei tästä voi tulla yhtään mitään, jokainen este tuntui olevan juuri väärin päin... tai ehkä pikemminkin ohjaaja tuntui olevan aina tuhannen mutkalla ja ohjaamassa koiraa väärällä kädellä. Kun Sanna kertoi meille kuinka tässä pitäisi toimia, homma alkoi tuntua jo paljon selvemmältä... takana leikkauksia, valsseja ja takaa kiertoja... peruskauraa siis.

Radassa oli myös kepit ja A-este. Me ei olla vielä Wilsonin kanssa tehty keppejä ja Aa:ta kauheasti radan osana, vaikka se tekee ne jo varsin mallikkaasti yksittäisinä. Ajattelin siis testata. A onnistui, kepit ei. Kepeillä ainut ongelma oli keskittyminen. Wilson hakee kepit hyvin yksittäisenä ja yhden hypynkin takaa, mutta kun radalla vauhti kiihtyy ja herneet kolisevat aivoissa vieläkin hurjemmin, on kepeille suorastaan mahdotonta osua. Minua suorastaan hävetti, kun olin sanonut Sannalle aiemmin, että nyt se hakee ne hienosti... Vaan ei tänään. Wilson näytti lähinnä tältä :O silloin kun käskin sitä kepittelemään... Ja sitten kun sain sen lopulta tajuamaan mitä se KEPKEPKEP oikein tarkoittikaan, mitä tekee koira? No tietty lähtee kepittelemään väärältä puolelta keppejä, vaikka se ei ole koskaan saanut niin tehdä. Sekaisin pieni reppana, kun Agility on niiiiiin kivaa! Kepit jää nyt tauolle radan osana tai voiko sanoa tauolle, jos ne on otettu ensimmäisen kerran äsken. Keppikulmien treenausta yksittäin, hiomista ja hienosäätöä.

Mutta sitten siihen parhaaseen osaan treenejä. A-este. Se oli bueno... tai no niin bueno kuin 1,5 vuotiaalta tättähäärältä voi olettaa. Se juoksi ylös ja juoksi alas ja mikä parasta pysähtyi alastulossa ja mikä vielä parasta, Wilson antoi minun valssata ja odotti vapautusta. Mamma oli taas niin ylpeä!

Toinen asia kontakteihin liittyen on meidän keinu. Keinua ollaan treenattu kolme kertaa ja Wilson taitaa olla luonnonlahjakaskeinuja. Keinuun kyllä mennään pikkaisen vielä varovasti ja tunnustellen, mutta se keinun alastuloa ei jännitä yhtään. Namit on niin hyviä ja keinuminen on niin hauskaa. <3 Näihin tunnelmiin, agility on vaan hauskaa, kun se sujuu.