Syksy tuo mukanaan uusia tuulia ja vähän myös sateitakin. Mistähän sitä aloittaisi? Voisin vaikka ensin kertoa, että pitkä aikainen harrastukseni ratsastus saa lokakuusta eteenpäin väistyä taka-alalle. Vuorokaudessa on aivan liian vähän tunteja, jos yrittää ratsastaa päivittäin, käydä koulua, tehdä töitä ja nukkua. Jouduin siis priorisoimaan elämääni ja tallihommat saivat vähentyä huomattavasti. Ratsastan siis enää pari kertaa viikossa Ville nimisellä suomenhevosvauvalla. Elämäni vaikein päätös, mutta toisaalta niin helpottava.
Toinen syksyn muutostuuli koskee agilityä. Luovutin, annoin periksi, en jaksanut enää... Enni saa jäädä kotikoiraksi. Ainakin uuteen innostuksen puuskaan saakka. En enää jaksanut yrittää innostaa Enniä, kun koiraa ei yhtään kiinnostanut. Eilen kun oltiin lähdössä treeneihin, Enni meni portaiden alle piiloon korvat luimussa. Kiitos, mutta ei kiitos. Antaa Wilsonin tehdä, kun sillä on intoa pienen kylän verran.
Wilson siis oli eilen ohjatuissa ja Enni mukana vähän leikkimässä hallilla ja hyppäämässä muutaman kivan esteen... pitämässä siis hauskaa ilman mitään paineita. Ohjatut antoivat taas paljon ajattelemisen aihetta. Treenikerta ei ollut yhtään tavallinen. Keskityttiin enemmän mentaalipuolen valmennukseen, mikä tuli ainakin minulle todella tarpeeseen. Sanna painotti tänään todella vahvasti otsikossakin tullutta, NO FEELINGS teemaa. Vaikka se Wilson kuinka räkyttää ja komentaa ja sinkoilee minne sattuu, no feelings. Ei koira ymmärrä, miksi ohjaajaa vituttaa. Kotona tunteillaan ja treeneissä koulutetaan. Voi kun se olisikin noin helppoa.
Toisena pointtina oli koiran kouluttaminen täydelliseksi. Meistä ohjaajista ei tule koskaan täydellisiä, joten on parasta tehdä koirista täydellisiä. Koira suorittaa, ohjaaja tunteilee... aina. Koiran käytökselle löytyy aina syy ja yleensä se syy on ihan looginenkin. Miksi koira karkailee putkiin? No koska treeneissä koira palkataan yleensä putken jälkeen ja putki vahvistuu joka kerralla.
Sanna käski meitä jatkossa itsenäisesti treenatessa pitämään selvää kirjanpitoa, jossa on ideana +/-. Ensin määrätään tavoite treenille, vaikkapa koira kepittelee kaikki 12 keppiä. Tehdään esimerkiksi kymmenen toistoa, joista jokaisesta merkitään paperiin +/-, sen mukaan onko onnistunut vai ei. Treenin lopuksi nähdään, miten treeni on mennyt. Jos plussia on enemmän kuin miinuksia, voidaan treeniä pikku hiljaa vaikeuttaa, onnistuneita toistoja on jo niin paljon. Tämä lähtee ainakin meillä testiin.
Ai niin, vielä lopuksi. Wilson ei osaa vielä hakea kepeille... sitä pitää treenata kovasti. Räkyttäminen on paljon hauskempaa, mutta NO FEELINGS.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti