Jaiks!

 

Jaiks! Huomenna ei suunnatakaan ohjattuihin vaan mölleilemään. Tästä lisää heti huomenna!

Blogin kohtalo

Kellään ei tuntunut olevan mielipidettä blogin sisällöstä, joten otan päätäntävallan itselleni. Tulen siis tekemään kaksi erillistä blogia, sillä itselleni se on varmasti selkeämpää ja toisekseen blogin lukijoiden on helpompi valita oma kiinnostuksenkohteensa. Toivon tottakai vanhoja lukijoita myös Iriksen blogia seuraamaan. Laitan tänne Iikun blogin osoitetta, kunhan ensin kerkeän sen tehdä. Kuulumisiin!

Muoks: http://irisunikko.blogspot.fi/

Känkkäränkkä

Kun ei suju, niin ei suju. Ratsastus on siinö mielessä yhtä herkkä laji, kuin agilitykin. Hevonen ja koira vaistoavat ohjaajan mielialan todella nopeasti... Ärsyttävän nopeasti. 

Minulla alkoi eilen vakioryhmien pidot ja alku oli tuttuun tapaan melkoista kaaosta. Uusia ratsastajia, uusi maksutapa jne. Kiire jatkui koko päivän, eikä siitä ollut niin helppo luopua sitten, kun nousin hevosen selkään. Iristä ärsytti alusta alkaen ja minua ärsytti kun Iris ei toiminut. Näin jälkeen päin ajatellen, ei se tietenkään toimi, jos yrittää itse väkisin kiskoa ja kiukuttelee hevoselle omaa turhautuneisuuttaan. 

Eli tunti meni siis tapellessa. Iris on hevosena äärimmäisen herkkä ja lähtee heti juoksemaan kättä vasten pakoon, jos käsi on yhtään kova. Tässä vaiheessa joudutaan yleensä oravanpyörään... Iris juoksee, minä pidätän, Iris juoksee kovempaa ja minä pidätän lisää... 

Oikein harmittaa miten tunti menikin niin huonosti. Ensin mietin oliko hevosella joku paikka kipeänä, kun käyttäytyi niin poikkeuksellisesti, mutta enpä usko. Varmasti ongelma oli jälleen kerran satulan päällä.

Tänään lähdetään illalla agilityn jälkeen rauhassa puhtaalta pöydältä anteeksi pyydellen ja toivotaan, ettei hevonen ole edelleen näreissään eilisestä. Pitäkää peukkuja! 

Back to business

Niinkuin moni on varmasti huomannut, blogi on viettänyt melkoista hiljaiseloa koko kesän. Syy tähän on ollut yksinkertaisesti se, ettei ole kiinnostanut kirjoittaa, kun omien loukkaantumisten takia ei ole pystynyt treenaamaankaan. Iris siis onnistui kiidättämään minut maan kamaralle kahteen otteeseen parin viikon sisällä heinäkuun puolessa välin. Ensimmäinen kerta päättyi 1,5 viikon sairaslomaan pitkän selkälihaksen revähdyksen takia. Kun tästä alettiin toipua ja selkä alkoi taas kestää agilitya ja ratsastusta, Iris loikki uudemman kerran ja tällä kertaa vuorossa olivat nilkan nivelsiteet. Könkkäsin pari päivää kepeillä ja yhä edelleenkin, pari viikkoa tapahtuneesta, nilkkaa kuumottaa ja se on turvoksissa. Onneksi se kuitenkin nyt pikku hiljaa alkaa kestämään normaalia käyttöä ja päästiin jo viime keskiviikkona aksaamaankin.

Wilsonille kuuluu pelkkää hyvää. Se on kesän aikana oppinut mm. kepittelemään vallan hyvin ja päästiin jo viime treeneissä tekemään keppejä radan osana. Lisäksi se on opetellut puomia ja 2on2off sujuu jo hienosti. Kisa ikään Wilson tulee syyskuussa, mutta ajattelin odotella ensi vuoden puolelle ennen virallisiin kisoihin osallistumista. Nyt siis tarkoituksena kierrellä möllejä, jos niitä vain kohdalle sattuu tulemaan.

Iriskin on mennyt kesän aikana huimasti eteenpäin. Se kulkee nivelessä mukavan tasaisesti ja käynti ja ravi ovat tosi hyvällä mallilla. Laukassa on vielä paljon tekemistä, koska Iris mielellään laukkaa liian lujaa, koska se on niin hirmuisen kivaa. Iriksenkin kanssa olisi tarkoitus suunnata koulukisoihin kunhan sopivia luokkia tulee kohdalle. Ja ei se tietenkään ole sanottua, etteikö me joskus mentäisiin niihin hurjiin keppien ylitys kisoihinkin - sitäkin on jo vähän treenattu.

Mutta sitten kysymys lukijoille, luetteko blogia mielummin tällaisena sekametelisoppana vai olisiko parempi, jos tekisin kaksi erillistä blogia Irikselle omansa ja koirille omansa?

Materialismionnellisuus

 

Wilson sai eilen Mustista ja Mirristä uudet Hurtan Y-valjaat sekä samalla uuden hihnan. M&M:ssä oli huipputarjous ota2maksa1, joten koko satsille tuli hintaa vain vähän reilu pari kymppiä. Valjaat on ihanan helppo käyttöiset ja hihna tuntuu hyvältä kädelle. Ja jos totta puhutaan, niin olihan se vaaleansininen timanttikaulapanta vähän mauton... ja pentuajasta ollut hihnakin jo vähän nuhjuinen... Aikuisen Ween makuun nämä ovat paljon coolimmat.

Niin ja mitä selkään tulee niin se on edelleen kipeänä, sairasloma jatkuu nyt toista viikkoa ja ihmeparantumista odotellaan. Lääkäriltä saatiin kuitenkin lupa tehdä kevyttä liikuntaa, mutta agility taitaa jäädä vielä tällä viikolla välistä... vai liekkö se laskettaisiin kevyeksi liikunnaksi. Sairasloman jälkeen jään kuitenki reilun kolmen viikon lomalle, joten sitten on aikaa aksata ja ratsastaa ja ehkä myös päivitellä vähän aktiivisemmin.

Ai niin ja huomenna arkeamme tulee sulostuttamaan Enni. Se majailee meillä hoidossa ainakin tuonne sunnuntaihin saakka!

HAHA... tajusin vasta nyt etten oo kertonutkaan tänne mitään tästä mun selästä... Tipuin siis viime torstaina Iriksen kyydistä suoraan selälleni ja sain aika mojovan tällin selkääni. Ja sitä nyt siis parannellaan. Tilanne meni kutakuinkin niin, että istuskelin tyytyväisenä alkukäynneillä kyydissä pitkin ohjin ilman jalkkareita ja nähtiin Iikun kanssa yhtäaikaa kissa, joka oli päättänyt hypätä puskasta meidän eteen. Minä vs. urheiluhevonen... minä tipuin kuin märkä rätti selälleni, enkä kerennyt kissaa sanoa teemaan kuuluvasti. ;D

Huippu viikonloppu!

MOI!

Meillä oli mamman kanssa ihan huippu viikonloppu. Tehtiin vaikka mitä ja meistä otettiin jostain syystä ihan kauheesti Enni-äiskän kanssa kuvia. Ihme dorka, kun hyppii kokoajan kameran kanssa edessä - antais meidän mielummin vaan juosta. Mutta itse asiaan. Meillä oli siis shelttien huippukokous meidän kasvismamman luona. Siellä oli hirveesti shelttejä ja kaikki tuntu olevan jonkun siskoja ja veljiä... Mäkin näin äitin lisäksi, mummon ja isomummonkin. Sisaruksia mä en vieläkään nähnyt... en oo nähnyt niitä vielä koskaan, missä lie piilossa.

Huippukokous.

Toi joka katsoo suoraan kameraan, on se mun isomummo Netta...  iso se ainakin on, mummosta en niin tiiä.

Tää on mun mummo Sani. 

Täs on mun varaisoveli. Ollaan aika samanlaisia luonteeltaan... pallosalamia.

 Äiti ja sen sisko Muru oli tosi samannäköisiä, en meinannut tunnistaa niitä ollenkaan. Ja oli se sen velikin - Piki - tosi samannäköinen, mut se oli kuitenkin poika... Mammakin vitsaili, että pitää kattoo tarkkaan, ettei oteta väärää koiraa mukaan. Onneksi ne otti kuitenkin oikeat koirat mukaan. Musta olisi näet ollut vähän ikävää joutua jonnekin Lahteen tai vieläkin kauemmas. 

Äiskä oikeella ja Muru vasemmalla.

Äiskä vasemmalla ja Piki oikeella...

Kun oltiin hoidettu näitä tärkeitä hommia jonkun aikaa, lähdettiin sitten mökille rentoutumaan. En tiiä oliko se rentoutumista, mutta ainakin aivot sai laittaa narikkaan ja kiusata äiskää ihan kunnolla.

Tässä mä ootan, että mamma viskaa mulle pallon...

Oltiin ainakin näin onnellisii mökillä.. Hymyilytti!

Joo, me jouduttiin myös pesulle, mikä ei ollut ihan niin kivaa. Vesi oli aika kylmää ja haistiin sen jälkeen vielä kiiville ja omenalle... miehekästä.

Äiskä komentaa mammaa....

Tässä tapellaan pallosta...

Täs tein yllätyshyökkäyksen äiskän kimppuun.

KarvaKasa.

Niinku näätte, äitistä ei oo mulle mitään vastusta enää.

Oltiin hirveen vihasia toisillemme... en muista enää miks.

Tätä se äiti jakso puuhailla... juosta tuota uima-allasta ympäri. En niin ymmärrä mitä hauskaa uivien lasten paimentamisessa on.

Hurmos!

Jos lähdetään tästä, niin ei liene kenellekään yllätys, että meillä meni eilen aika hyvin ohjatuissa Wilppiksen kanssa. Harri oli tehnyt meille 18 esteen mittaisen hyppyradan. Rata oli tasan 27 metriä pitkä, jolloin Harri pystyi laskemaan meille etenemät. Radalla oli paljon valsseja ja muutama tosi kinkkinen persjättö. Persjätöt on meille aina äärettömän vaikeita, koska mulla on kymmenen senttiä liian lyhyet jalat. Aluksi tuntui, että ei meinattu päästä minnekään ysin persjätöltä, kun ei onnistunut niin ei onnistunut. Oli pakko ennakoida, luottaa koiraan ja jättää se suorittamaan putkea itsekseen... ja sehän suoritti. HUIPPUA.

Ensimmäisellä kerralla kun olin kerrankin ajoissa tekemässä persjättöä mentiin ohi seuraavasta esteestä, ihan vaan sillä, että juoksin niin lujaa enkä muistanut pysähtyä pakkovalssaamaan. Nou hätä... positiivista! Toisella kerralla parempi ajoitus ja humps, sehän onnistui. Tästä sanoin kuvaamattoman helpottuneena melkein unohdin missä seuraava este oli ja siksi sinne tuli omia kiemuroita. Noh... uusi yritys ja sittenhän me päästiinkin jo maaliin yhtä ylimääräistä kiemuraa lukuunottamatta puhtaasti. Etenemä tällöin 4m/s... Olisin jo tyytynyt tähänkin, mutta tehtiin vielä kerran.

Radan alku meni kuin unelma, Wilson kurvasi tiukasti ja minä pysyin rytmissä mukana. Rytmin menettäminen on muuten syvältä... koko rata menee hirmuiseksi taisteluksi, jos rytmi häviää. Rytmi on hirveän vaikea saada takaisin, mutta kerran me onnistuttiin siinä. Kuitenkin, viimeinen keissi. Pistettiin molemmat kaikki peliin, yhtä ylimääräistä kiemuraa lukuunottamatta paras veto, nolla rata ja etenemä 4,3m/s... Voi taas olla Wilppikseen niin tyytyväinen... ja myös ehkä vähän itseenikin.

Aikoihin ei ole jalat olleet yhtä hapoilla ja paita niin hiestä märkä kuin eilisten treenien jälkeen. Mahtava fiilis pakko myöntää. Huippua! Kirjoittaminen on tänään vähän katkonaista, kun olen vieläkin vähän pilvissä. Tätä me just tarvittiin, hetken olikin jo tuntunut että junnattiin paikoillamme... Ollaan me sittenkin kehitytty ja kehitytään kokoajan!

Loppuun vielä misskesäkoira kilpailijat...