Voihan paimenkoira!

Tässä tekstissä käsittelen omakohtaisia kokemuksia omasta lammaspaimenestani, joka ei tietenkään ole samanlainen kuin muiden paimenet! Älkää siis loukkaantuko, jos teidän paimenenne ovat jotain ihan muuta kuin mistä tekstissä puhun. Meilläkin on vanhempieni luona ihan toisen tyyppinen lammaspaimen, josta ei voi puhua edes samassa lauseessa näiden mietintöjen kanssa! 

Paimenkoira on monessakin suhteessa ihanteellinen harrastus- ja kotikoira. Meidän paimen on aina valmis työntekoon, se oppii uudet asiat nopeasti niin hyvässä kuin pahassa. Luonteeltaan se on sähäkkä, aktiivinen ja innokas - työ kuin työ on sen mielestä parasta ikinä. Koiralla on agilityn vaatimaa vauhtia, ketteryyttä ja rakenteensakin puolesta sen on helppo suorittaa rataa puhtaasti ja nopeasti. Sitten tulee se mutta... paimenkoiralla luontaisesti oleva paimennusvietti voi olla melkoinen riesa, jonka kanssa täytyy tehdä töitä viikosta toiseen - ja siitäkin huolimatta se tuntuu olevan monen ongelman pääasiallinen syy. Paimenkoira palkkautuu liikkuvien asioiden katselemisesta ja tietysti niiden paimentamisesta - paimentaminen on paimenkoiralle kuin saaliin saaminen metsästyskoiralle. 

Meillä on agilityssä monenlaisia "pieniä" ongelmia, jotka olen aikaisemmin pistänyt koiran osaamattomuuden tai vaihtoehtoisesti ohjaajan hitauden piikkiin. Nyt olen kuitenkin päässyt pikku hiljaa jyvälle meidän todellisesta masterongelmasta, joka yllättäen on kaikkien näiden hyvin erilaistenkin ongelmien taustalla. Ja kuten voitte varmasti jo arvata, puhun nyt siis voimakkaasta paimennusvietistä. Paimennusvietin pinnalla oleminen näkyy meillä esimerkiksi putkiin irtoamisen yhteydessä, kepeillä ja tilanteissa, joissa ohjaaja muuttaa liikkeensä rytmiä nopeasti. Koiran fokus ei pysy radan suorittamisessa vaan sen keskittyminen herpaantuu, kun se näkee ohjaajan liikkuvan yllättävällä tavalla ja sittenhän paimen paimentaa koko sydämensä kyllyydestä. 

Tämä on se ilme, kun lähdetään paimentamaan!

Pitkän aikaa yritimme jättää koiran agilityssä huomiotta, kun se alkoi paimentaa minua. Tämä ei kuitenkaan tuntunut helpottavan. Jokainen kerta, kun koira ei irronnutkaan putkeen ja karkasi kepeiltä räksyttämään jalkojeni eteen, Wilson palkkautui sisältä päin. Paimenkoiralle paras palkka oli saada karannut lammas pysähtymään - ymmärrettävästi ihmisen ja lampaan eroa on välillä vaikea huomata. Wilson ei tarvinnut ulkopuolelta tulevaa palkkaa, vaan se pärjäsi mainiosti paimennuksen tuottamalla endorfiinilla. Kysymys kuuluuikin, miten teet esimerkiksi putkeen irtoamisesta kiinnostavampaa, kun paimentaminen on paras palkka, mitä se voi saada.

Rankaiseminen on voimakas sana ja ehkä vähän huono tässä tilanteessa. Pitäisikö puhua pikemmin toiminnan lopettamisesta? Puhuttiinpa ratkaisusta millä nimellä tahansa, niin täytyy heti alkuun mainita, että se on vielä pahasti kesken. Tällä hetkellä treeneissä olemme saaneet suhteellisen hyviä tuloksia tällä toiminnan lopettamisella, jota Wilson itse saattaisi kutsua myös rankaisemiseksi. Ajatuksena on siis lopettaa paimentaminen, ennen kuin se on ehtinyt edes alkaakaan. Koiralle ei siis anneta mahdollisuutta palkkautua paimentamalla vaan oikea palkka on sitten joko radan jatkaminen, nami tai lelu. 

Tämä metodi aloitettiin muutamia viikoja sitten kepeiltä, joista paimen karkasi kesken kaiken paimentamaan minua. Kun koira karkasi kepeiltä, otin koiran samantien syliin ja sylikyydillä radan alkuun yrittämään uudestaan. Koira karkasi vielä muutamia kertoja ensimmäisen sylikyydin jälkeen ja tämän jälkeen homma rupesi helpottumaan. Ajatus paimennuksesta alkoi koiran päässä muistuttaa siitä ikävästä tosiasiasta, että radalta joutuu pois, jos paimentaa. Tällä hetkellä kepit kepitellään loppuun asti ja muualla radalla on sitten aikaa vielä toistaiseksi paimentaa. Tarkoituksena on siirtää tämä malli myös muihin haastekohtiin 

Nyt rakkaat radiokuuntelijat: Emmehän ole ongelmamme kanssa yksin? Olisi enemmän kuin mukavaa kuulla teiltä, miten te olette tämän tyyppisiä ongelmia ratkaisseet! 

(Myös uudesta ulkoasusta saa sanoa mielipiteitä)