Wilson ja minä odoteltiin kehän laidalla. Wilson oli lähinnä keskittynyt juuston kyttäämiseen. Niin eiköhän joku älykääpiö päästä oman pikku puudelinsa hyppäämään sylistään (huom sylistään) Wilsonin kimppuun. Ei se kiinni asti ehtinyt kun olin sen jo potkaissut siitä pois, mutta miten voi olla edes mahdollista! Onneksi Wilson on sen verran yksinkertainen, että jännitti sen jälkeen vain sitä yhtä koiraa ja unohti senkin kun käytiin vähän pihalla rauhoittumassa.
Kaikista pöyristyttävintä tässä oli se, että nainen vaivautui hädin tuskin pyytämään anteeksi. Minä en viitsinyt kyllä edes vastata, sen verran raivoissani olin. Onni onnettomuudessa, että Wilson ei ole arka tai varautunut... Kouluttaisivat koiransa paremmin!
Mutta itse mätsäriin... Wilson jaksoi esiintyä ensimmäisen kerran hyvin. Seisoi, juoksi ja seisoi taas oikein mallikaasti. Ei sillä, meidän pari ei muuta tehnyt kuin nuuskutti (mitä nyt beaglen pennulta voi odottaa :D). Joten siis melko helpolla irtosi punainen nauha.
Punaisten kehässä oli ihan liikaa porukkaa. Yhteensä pieniä pentuja oli yli 50! Ja kehä oli vielä todella pieni. No siinä sitten ensin häntä hännässä yritettiin juosta, Wilsonia jo väsytti ja ei kiinnostanut edes namit. Sitten kun piti seisoa edelleen häntähännässä, niin eiköhän meidän edellä oleva pentu päättänyt pistää elämän risaiseksi. Vähän koikkaloikkaa ja lopulta törmäys meidän pönöttäjään. Pänöttäjältä pasmat sekaisin ja jalat solmuun. Ei siis enää seisottu ei!
Tällaista tällä kertaa, onneksi mätsäreistä vaan haetaan kokemusta ja oikeat näyttelyt on sitten erikseen! Ja siis ei, vaikka siltä saattoi kuulostaa, vaikka mitään näistä epäkohdista ei olisi sattunutkaan, niin tuskin oltais sijoituttu silti. Sattumuksia sattuu ja koiran on tommoisiinkin vaan totuttava, jos mielii sen kehässä pärjäävän. Häiriökontrolli on taas avainsanamme!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti