Lentoa ja liitoa

Huhhuh mikä viikko, mutta onneksi alkaa olla jo takana päin. Olen ollut Tarinan sairaalalla harjoittelemassa joten olen tehnyt seitsemän tuntista päivää siellä. Sen lisäksi joka ilta on ollut joko aksaa, tallia tai molempia. Tänään olen eka kertaa tällä viikolla ennen kymmentä kotona ja tuntuuhan se hyvältä! Mutta sitten Wilsoniin.

Maanantaina oltiin agilityssä viimeistä kertaa basic kurssilla ja Enni käy edelleen keppikurssia. Ei mitään uutta sillä saralla, edelleen mennään kepit-kep-kep ja sitä rataa. Wilsonin tunnilla oli harjoituksena takaa kierrot ja ne sujui kuta kuinkin mallikkaasti, en jaksa nyt tämän tarkemmin kertoa radasta. Wilson sai kotiläksyksi putkeen irtoamisia ja vaikka ei niitä yhtään ehditty harjoitella ennen keskiviikon trainigsia Wilson irtosi paremmin kuin oli suotavaa.

Sitten keskiviikkoon. Wilson oli ollut koko päivän itsekseen kotosalla ja lähdimme ilman kunnon lenkkiä aksaamaan, saisihan se siellä juosta. Elämäni pahin virhe. Tutustuttiin rauhassa rataan ja meille nasahti nakki olla ensimmäisenä yrittämässä sitä. No... Käskin Wilsonin paikalleen ja siinähän se sitten pysyikin melkomallikkaasti, mitä nyt tassu vähän vipatti juoksemaan. Fiasko alkoi, kun ohjasin (vapautin) Wilsonin ensimmäiselle esteelle. Tämän jälkeen olisi tullut suhteellisen helppo irtoaminen kakkoselle, mutta mitä Wilson päätti: HYPÄTÄ PUTKEN YLI! Putken yli päästyään koira jatkoi matkaansa surkeista kutsuistani välittämättä toiselle putkelle, jonka se tällä kertaa vain juoksi läpi, sieltä matka jatkui muutaman hypyn kautta pentuhepulin vauhdilla taas putken YLI ja sieltä sopivasti tielle osui kenttien välissä oleva aita, jonka alta oli hyvä möyriä toiselle puolelle. Tässä vaiheessa tiedostin, ettei korvia ollut enää ollenkaan, kun edes vinkulelun vetovoima ei riittänyt saamaan aikaan edes pientä korvan kääntöä. Tilanne meni lopulta siihen, että joku muu treenailija nappasi koiran kiinni ja kantoi sen minun luokseni. HEH HEH. Ei ole hävettänyt koskaan näin paljon!

No valmentaja sitten kyseli, että kokeilenko uudestaan, johon sitten vastasin käyväni ensin ulkona tuulettamassa omia ja koiran aivoja. Käytiin juoksemassa kymmenen minuuttia ihan täysia koira vapaana keskellä metsää ja jo auttoi. Wilson aksasi tämän jälkeen paremmin kuin koskaan. Irtosi putkiin, teki tiukat tiet, kuunteli ohjeet ja tuli luokse käskystä. Tilanteen nollaus siis toimii ainakin meillä ja valmentajakin totesi, ettei olisi uskonut meitä samaksi koirakoksi. Tämmöistä tuon hulivilin kanssa vaan välillä on. Loppuun vielä kuva meijän keskiviikkoisesta radasta:

SihteeriWilson palveluksessanne!