Aksattiinpas taas...

Aloitettiin eilen Wilsonin kanssa ihka ensimmäisessä valmennusryhmässä. Ryhmä treenaa siis säännöllisesti läpi vuoden. Treenikerta on kerrallaan aina puolitoista tuntia ja meitä oli eilenkin vain neljä (normaalisti viisi), joten töitä ehtii kyllä tehdä tosi kivasti. Lisäksi valmennusryhmäläiset saavat itsenäisen harjoittelun mahdollisuuden, jota me Wilsonin kanssa aiotaan hyödyntää mahdollisuuksien mukaan.

No tämän kertaiseen treeniin. Harri antoi meille heti alussa vaivaisen 15 esteen radan, jonka ohjauskuviot jouduttiin itse päättämään eli siis suunniteltiin itse rata. Rata tuli kyllä suunniteltua, vaikka lopulta me ei päästy Ween kanssa kutos estettä pidemmälle. Toisaalta hyvä niin. Harrin mielestä Wilsonin kanssa on ensin saatava perusjutut tosi huolella kuntoon ja koira irtoamaan kunnolla, ennen kuin radan menemistä pystyy edes yrittämään. Olisimme varmasti päässeet koko radan läpi, mutta se ei olisi ollut oppimisen kannalta järkevää. Harjoiteltiin siis tänään irtoamista ja oikeanlaista palkkaamista.

Rata vaikuttaa näin piirrettynä tosi yksinkertaiselta. Ja niinhän se olisi ollutkin, jos koira ei olisi juossut niin pirun lujaa. Kun tultiin tämä pätkä ekan kerran, minä olin niin auttamattoman myöhässä, että olisin joutunut juoksemaan samaa vauhtia Usain Boltin kanssa, että olisin ehtinyt napata koiran tuonne neloselle. Syy myöhästelyyni johtui lopulta siitä, että vein Wilsonia liian syvälle esteille, jolloin minun olisi pitänyt juosta yhtä kovaa kuin Wilsonin. Koira on kuitenkin ehkä pikkaisen nopeampi kuin ihminen... ehkä? Harri puhui siitä, että aliarvioin Wilsonin taitoa ja tottahan se varmaan onkin. Minun on kauhean vaikea uskoa, että siitä 130 grammaisesta pikkurääpäleestä on jo kasvanut niin iso poika, että se osaa aksata niin hyvin.

Tehtiin ensin ihan niin, että Harri oli palkkaamassa ennen tuota putkea, jolloin minä sain vain heittää koiran hypyille, en siis saanut edes viedä sitä läheltä. Kyllähän se Wilson monesti meni kakkosesta ohi, mutta ohjaajan mielestä se oli tosi tärkeää, että se saa myös epäonnistua. Kun Wilson epäonnistui, sen toimintaa pyrittiin sammuttamaan ja kun taas onnistui lelun avulla aktivoitiin kyseistä toimintaa. Koira ei muuten huomaa eroa tekemisissään, jos aina varmistetaan, että se onnistuu, näin kuulemma päästään pois sieltä "mukavuusalueelta". Monien epäonnistumisien ja onnistumisien jälkeen päästiinkin siihen tilanteeseen, että Wee irtosi ja ehdin jo melkein putken päähän ennen sitä. Omassa vauhdissa on vieläkin toivomisen varaa, mutta eteenpäin ollaan menossa.

Jonkinlaisena loppukevennyksenä treenattiin vielä takaa leikkausta putkella. No eihän tämäkään vielä ihan priimasti sujunut, kun Wilson ei yhtään hoksannut että miksi mamma jää tolleen tyhmästi, eikä juokse mukana putken vieressä. Sujui tämäkin sitten lopulta ja Harri sanoi sen olevan lähinnä estekokemattomuutta, ei niinkään arkuutta tai muutakaan. Wilson ei vain ole vielä ihan varma, onko putkeen oikeasti mentävä, jos mamma ei ole mukana vai kuuluuko siinä päässä käydä vain pyörähtämässä ja jatkaa matkaa.

Tästä tämä kuitenkin lähtee ja eka trainigs kokemus oli kyllä tosi positiivinen. Wilson pärjäsi ryhmän mukana mainiosti, vaikka koko rataa ei suoritettukaan.