17. helmikuuta 2013
Kissa!
Käytiin eilen tutustumassa Peppi kisuun. En tiedä kumpi oli enemmän kauhuissaan, Wilson vai Peppi! Wilson ainakin piti korvat hyvin visusti luimussa ja säännöllisen urinan päällä. Kissa tyytyi tuijottamaan niskakarvat pystyssä. :D
13. helmikuuta 2013
Agilityä yllärivalmentajan opissa.
Tänään mentiin pahaa aavistamatta treenihallille, oletuksena, että meitä koutsaisi joku vanhoista tutuista. Meitä oli kuitenkin tullut koutsaamaan Vitikaisen Tiia, joka normaalisti vetää ACE:lla vain noita kaikista taitavimpia koirakoita. (Ja onpa hän toiminut toissa vuonna agility mm-joukkueen toisena joukkueenjohtajana). Luu kurkussa lähdettiin sitten tutustumaan rataan. Tiia halusi ensin nähdä meidän kaikkien tason, eli hän ei neuvonut radan suorituksessa vaan katsoi vain koiraa. No Wilsonin rata nyt oli yhtä räkyttämistä, ylläri.
Tämän testi kierroksen jälkeen hiottiin tekniikkaa, voi että hiottiin ja voi miten hyvää se tekikin! Koirat saivat odottaa kentänlaidalla, kun ohjaajat kuivaharjoittelivat, viilasivat pilkkua ja tekivät ohjauskuvioita. Viilattiin pakkovalssia, valssia, persjättöä ja merkkaamista... kaikkea sitä minkä jo luulin osaavani, mutta ei sinne päinkään. Mitä kaikkea niissäkin voi vielä ottaa huomioon sen perusajatuksen lisäksi. Puhuttiin rinnassa olevasta laserista, focuksesta, linjauksista jne. Teki ihan älyttömän hyvää! Ja Tiia suoraan sanoikin, että ei ne MM-tasolla koiriensa kanssa kilpaa juokse vaan voittavat aikaa ohjauskuvioilla. Eli meille Wilsonin kanssa enemmän kuin tarpeellista!
Sitten itse rataan, ensin hyppy, putki ja hyppy. Neljännelle hypylle piti tehdä pakkovalssi jaakotuksella. Sitten koiran kanssa kilpajuoksua seiskalle ja vaihdettiin suunta ja juostiin kilpaa kympille. Kymppiä ennen joko persjättö tai sitten poispäin käännöksellä yli. Taas putkeen ja 12. ja 13. väliin persjättö. Putkeen, takaakierto, valssi + vastaanotto valssi, putkeen, putkeen, merkkaus ja vielä kerran putkeen. Huh!
Ensin mentiin Ennin kanssa, alku sujui mallikkaasti, mutta vain renkaalle asti. Enni ei vain yhtään tykkää siitä, se tietää mitä sen pitää tehdä, mutta sitä ei huvita. Tiia halusi vahvistaa rengasta ja salaa tehdä Ennille pienen kokeen. Kokeesta ei tietenkään minulle kerrottu, jotta tuntisin oloni varmasti hölmöksi! Mentiin siis istumaan renkaan molemmille puolille, molemmilla namia ja sitten vain kutsuttiin "Enni... Rengas!" ja aina kun koira tuli läpi, kehuja ja namia... Noh... Enni hyppäsi aina yli kun Tiia kutsui sitä, mutta ei kertaakaan kun minä kutsuin sitä... Missä vika? No ylläripylläri minussa... minä huomaamattani olen antanut Ennille negatiivista vahvistetta, rankaissut tietämättäni sitä vääristä kuvioista. Ai mitenkö? No tietenkin huokailemalla, tuhahtelemalla ja veltostumalla. Kaikille varmaan tuli mieleen... minullekin.
Tiia sanoi Ennin olevan äärimmäisen herkkä koira, niin herkkä, että lukee ihmisessä kaikkea. Mikä tahansa turhautumisen ele minulta ja Enni kokee sen rangaistukseksi. Vaikka minähän aina tuhisen itselleni! Tehtiin sitten loppu rataa ja ilman tuhinaa ja johan kulki. Kun vain jaksoi hymyillä ja kehua, niin koirahan liikkui ja teki. Kotiläksynä paljon tuhinatonta treeniä, paljon kehuja vaikka koira ei aina menisikään just sinne minne pitää. Ja mikä tärkeintä, ei koskaan toruja, teki se miten väärin tahansa!
Sitten Wilson... koira jota tuhinat ei paljoo kiinnosta. Muuten meni tosi kivasti, mutta taas tuli useampaan otteeseen mietittyä... MIKSI EN JUOKSE KUIN USAIN BOLT!?!? Agility olisi paljon helpompaa, jos koira ei menisi kuin tuulispää tai vaihtoehtoisesti jos itse menisi vielä lujempaa kuin tuulispää. Ei toivoakaan ehtiä mihinkään persjättöihin, Wilson on sitä mieltä että edellä on parempi. Sinänsä ohjauskuviot ja kaikki radan osat sujuivat aina kun olin oikeassa paikassa ennen koiraa. Jollain hyviä vinkkejä omien jalkojen vikkelöittämiseksi?
Tiian kommentit koirasta olivat, että siinä on sulla mahtava sheltti. Mieletön korvienväli ja mikä palo agilityyn. Nuoresta iästä huolimatta todella nopea ja estehakuinen. Tarkemmin eriteltynä tuo korvienväli meinasi sitä, että Wilsonia ei haittaa vaikka ohjaaja lopettaisi ohjauksen, muutama ylimääräinen pyrähdys ja kohta mennään. Samoin vaikka ohjaaja turhautuisi, niin ei paljoo haittaa. Agility is so fun!
Tällaista analyysiä tällä kertaa. Olen täällä kotona niin fiiliksissäni, että teksti on varmaan vähintään yhtä sekavaa. Koittakaa kestää, en ole kauhean hyvä jäsentämään ajatuksiani. Tiivistettynä, on mulla vaan mahtavia koiria, voi kun itsekin olisin!
Tämän testi kierroksen jälkeen hiottiin tekniikkaa, voi että hiottiin ja voi miten hyvää se tekikin! Koirat saivat odottaa kentänlaidalla, kun ohjaajat kuivaharjoittelivat, viilasivat pilkkua ja tekivät ohjauskuvioita. Viilattiin pakkovalssia, valssia, persjättöä ja merkkaamista... kaikkea sitä minkä jo luulin osaavani, mutta ei sinne päinkään. Mitä kaikkea niissäkin voi vielä ottaa huomioon sen perusajatuksen lisäksi. Puhuttiin rinnassa olevasta laserista, focuksesta, linjauksista jne. Teki ihan älyttömän hyvää! Ja Tiia suoraan sanoikin, että ei ne MM-tasolla koiriensa kanssa kilpaa juokse vaan voittavat aikaa ohjauskuvioilla. Eli meille Wilsonin kanssa enemmän kuin tarpeellista!
Sitten itse rataan, ensin hyppy, putki ja hyppy. Neljännelle hypylle piti tehdä pakkovalssi jaakotuksella. Sitten koiran kanssa kilpajuoksua seiskalle ja vaihdettiin suunta ja juostiin kilpaa kympille. Kymppiä ennen joko persjättö tai sitten poispäin käännöksellä yli. Taas putkeen ja 12. ja 13. väliin persjättö. Putkeen, takaakierto, valssi + vastaanotto valssi, putkeen, putkeen, merkkaus ja vielä kerran putkeen. Huh!
Ensin mentiin Ennin kanssa, alku sujui mallikkaasti, mutta vain renkaalle asti. Enni ei vain yhtään tykkää siitä, se tietää mitä sen pitää tehdä, mutta sitä ei huvita. Tiia halusi vahvistaa rengasta ja salaa tehdä Ennille pienen kokeen. Kokeesta ei tietenkään minulle kerrottu, jotta tuntisin oloni varmasti hölmöksi! Mentiin siis istumaan renkaan molemmille puolille, molemmilla namia ja sitten vain kutsuttiin "Enni... Rengas!" ja aina kun koira tuli läpi, kehuja ja namia... Noh... Enni hyppäsi aina yli kun Tiia kutsui sitä, mutta ei kertaakaan kun minä kutsuin sitä... Missä vika? No ylläripylläri minussa... minä huomaamattani olen antanut Ennille negatiivista vahvistetta, rankaissut tietämättäni sitä vääristä kuvioista. Ai mitenkö? No tietenkin huokailemalla, tuhahtelemalla ja veltostumalla. Kaikille varmaan tuli mieleen... minullekin.
Tiia sanoi Ennin olevan äärimmäisen herkkä koira, niin herkkä, että lukee ihmisessä kaikkea. Mikä tahansa turhautumisen ele minulta ja Enni kokee sen rangaistukseksi. Vaikka minähän aina tuhisen itselleni! Tehtiin sitten loppu rataa ja ilman tuhinaa ja johan kulki. Kun vain jaksoi hymyillä ja kehua, niin koirahan liikkui ja teki. Kotiläksynä paljon tuhinatonta treeniä, paljon kehuja vaikka koira ei aina menisikään just sinne minne pitää. Ja mikä tärkeintä, ei koskaan toruja, teki se miten väärin tahansa!
Sitten Wilson... koira jota tuhinat ei paljoo kiinnosta. Muuten meni tosi kivasti, mutta taas tuli useampaan otteeseen mietittyä... MIKSI EN JUOKSE KUIN USAIN BOLT!?!? Agility olisi paljon helpompaa, jos koira ei menisi kuin tuulispää tai vaihtoehtoisesti jos itse menisi vielä lujempaa kuin tuulispää. Ei toivoakaan ehtiä mihinkään persjättöihin, Wilson on sitä mieltä että edellä on parempi. Sinänsä ohjauskuviot ja kaikki radan osat sujuivat aina kun olin oikeassa paikassa ennen koiraa. Jollain hyviä vinkkejä omien jalkojen vikkelöittämiseksi?
Tiian kommentit koirasta olivat, että siinä on sulla mahtava sheltti. Mieletön korvienväli ja mikä palo agilityyn. Nuoresta iästä huolimatta todella nopea ja estehakuinen. Tarkemmin eriteltynä tuo korvienväli meinasi sitä, että Wilsonia ei haittaa vaikka ohjaaja lopettaisi ohjauksen, muutama ylimääräinen pyrähdys ja kohta mennään. Samoin vaikka ohjaaja turhautuisi, niin ei paljoo haittaa. Agility is so fun!
Tällaista analyysiä tällä kertaa. Olen täällä kotona niin fiiliksissäni, että teksti on varmaan vähintään yhtä sekavaa. Koittakaa kestää, en ole kauhean hyvä jäsentämään ajatuksiani. Tiivistettynä, on mulla vaan mahtavia koiria, voi kun itsekin olisin!
12. helmikuuta 2013
Ikkunakyylä
Wilsonilla on uusi lempiharrastus, nimittäin sohvan selkänojalla istuminen, seisominen ja nukkuminen... Ai miksikö? Keksitkö itse parempaa paikkaa katsella naapurikoirien touhuja!
9. helmikuuta 2013
Match show
Oltiin tänään Wilsonin kanssa pitkästä aikaa mätsäröimässä Musti ja Mirri areenalla Kuopion kaverikoirien järjestämässä tapahtumassa. Koira esiintyi taas varsin mallikkaasti (pun. ei sijoituttu), mutta miten järkyttävän ärsyttäviä toiset ihmiset voi olla!
Wilson ja minä odoteltiin kehän laidalla. Wilson oli lähinnä keskittynyt juuston kyttäämiseen. Niin eiköhän joku älykääpiö päästä oman pikku puudelinsa hyppäämään sylistään (huom sylistään) Wilsonin kimppuun. Ei se kiinni asti ehtinyt kun olin sen jo potkaissut siitä pois, mutta miten voi olla edes mahdollista! Onneksi Wilson on sen verran yksinkertainen, että jännitti sen jälkeen vain sitä yhtä koiraa ja unohti senkin kun käytiin vähän pihalla rauhoittumassa.
Kaikista pöyristyttävintä tässä oli se, että nainen vaivautui hädin tuskin pyytämään anteeksi. Minä en viitsinyt kyllä edes vastata, sen verran raivoissani olin. Onni onnettomuudessa, että Wilson ei ole arka tai varautunut... Kouluttaisivat koiransa paremmin!
Mutta itse mätsäriin... Wilson jaksoi esiintyä ensimmäisen kerran hyvin. Seisoi, juoksi ja seisoi taas oikein mallikaasti. Ei sillä, meidän pari ei muuta tehnyt kuin nuuskutti (mitä nyt beaglen pennulta voi odottaa :D). Joten siis melko helpolla irtosi punainen nauha.
Punaisten kehässä oli ihan liikaa porukkaa. Yhteensä pieniä pentuja oli yli 50! Ja kehä oli vielä todella pieni. No siinä sitten ensin häntä hännässä yritettiin juosta, Wilsonia jo väsytti ja ei kiinnostanut edes namit. Sitten kun piti seisoa edelleen häntähännässä, niin eiköhän meidän edellä oleva pentu päättänyt pistää elämän risaiseksi. Vähän koikkaloikkaa ja lopulta törmäys meidän pönöttäjään. Pänöttäjältä pasmat sekaisin ja jalat solmuun. Ei siis enää seisottu ei!
Tällaista tällä kertaa, onneksi mätsäreistä vaan haetaan kokemusta ja oikeat näyttelyt on sitten erikseen! Ja siis ei, vaikka siltä saattoi kuulostaa, vaikka mitään näistä epäkohdista ei olisi sattunutkaan, niin tuskin oltais sijoituttu silti. Sattumuksia sattuu ja koiran on tommoisiinkin vaan totuttava, jos mielii sen kehässä pärjäävän. Häiriökontrolli on taas avainsanamme!
Wilson ja minä odoteltiin kehän laidalla. Wilson oli lähinnä keskittynyt juuston kyttäämiseen. Niin eiköhän joku älykääpiö päästä oman pikku puudelinsa hyppäämään sylistään (huom sylistään) Wilsonin kimppuun. Ei se kiinni asti ehtinyt kun olin sen jo potkaissut siitä pois, mutta miten voi olla edes mahdollista! Onneksi Wilson on sen verran yksinkertainen, että jännitti sen jälkeen vain sitä yhtä koiraa ja unohti senkin kun käytiin vähän pihalla rauhoittumassa.
Kaikista pöyristyttävintä tässä oli se, että nainen vaivautui hädin tuskin pyytämään anteeksi. Minä en viitsinyt kyllä edes vastata, sen verran raivoissani olin. Onni onnettomuudessa, että Wilson ei ole arka tai varautunut... Kouluttaisivat koiransa paremmin!
Mutta itse mätsäriin... Wilson jaksoi esiintyä ensimmäisen kerran hyvin. Seisoi, juoksi ja seisoi taas oikein mallikaasti. Ei sillä, meidän pari ei muuta tehnyt kuin nuuskutti (mitä nyt beaglen pennulta voi odottaa :D). Joten siis melko helpolla irtosi punainen nauha.
Punaisten kehässä oli ihan liikaa porukkaa. Yhteensä pieniä pentuja oli yli 50! Ja kehä oli vielä todella pieni. No siinä sitten ensin häntä hännässä yritettiin juosta, Wilsonia jo väsytti ja ei kiinnostanut edes namit. Sitten kun piti seisoa edelleen häntähännässä, niin eiköhän meidän edellä oleva pentu päättänyt pistää elämän risaiseksi. Vähän koikkaloikkaa ja lopulta törmäys meidän pönöttäjään. Pänöttäjältä pasmat sekaisin ja jalat solmuun. Ei siis enää seisottu ei!
Tällaista tällä kertaa, onneksi mätsäreistä vaan haetaan kokemusta ja oikeat näyttelyt on sitten erikseen! Ja siis ei, vaikka siltä saattoi kuulostaa, vaikka mitään näistä epäkohdista ei olisi sattunutkaan, niin tuskin oltais sijoituttu silti. Sattumuksia sattuu ja koiran on tommoisiinkin vaan totuttava, jos mielii sen kehässä pärjäävän. Häiriökontrolli on taas avainsanamme!
7. helmikuuta 2013
Takaakierto ja twist...
Sain kerrankin vähän videota meidän treeneistä, kun käytiin hiomassa vähän meidän viime viikon treeniä itsenäisesti. Ei se ihan vieläkään sujunut, mutta jo paremmin.
4. helmikuuta 2013
Myöhästynyt synttäripostaus!
Jotenkin unohdin kokonaan päivittää tämän tänne! Enni siis täytti 1.2 jo kolme vuotta. Tässä vähän kuvia synttäri päivältä.
1. helmikuuta 2013
Kaunespäivä
Imuroin kotona eilen ja taas tänään karvaa oli joka paikassa - älyttömästi. Miten se edes on mahdollista, kun kummastakaan koirasta ei lähde karvaa...
Tänään sitten päätin ottaa selvää karvojen levittelijästä... Syypää löytyi... Wilsonin muhkeat perskarvat ja oikeastaan niiden sisus. Tässä vähän kuvasaastetta :D
Tänään sitten päätin ottaa selvää karvojen levittelijästä... Syypää löytyi... Wilsonin muhkeat perskarvat ja oikeastaan niiden sisus. Tässä vähän kuvasaastetta :D
 |
| Syypää sun kodin karvoihin... |
 |
| Kaunis numero yksi |
 |
| Komea numero kaksi. |
 |
| Ennin maaninen nami-ilme. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)