Mitä me sitten tehtiin eilen... Harjoiteltiin kisaamista ihan siinä määrin, että sekä koiran että ohjaajan kieli roikkui uusissa mitoissa ja jalat oli hellänä kaikesta juoksemisesta.
Harri oli rakennellut meille kivan "kisaradan", johon saatiin itse suunnitella ohjaukset ja tämän jälkeen vetää rata kisanomaisesti. Ensimmäisellä kerralla tuli virheitä ja korjattavaa oli aika paljon, ei kuitenkaan niin paljon kuin odotin.
Toisella keissillä tehtiin sitten rataa Harrin ohjeistuksella ja sujui taas vähän paremmin. Mikä oli erityisen hyvää, niin kepit. Kepit radan osana, ilman palkkaa keppien päässä - ja koira toimi! Vähän vauhti hidastui, kun piti keskittyä.
Aloitettiin tänään samalla myös juoksupuomin harjoittelu ja voin kertoa sen olevan jo nyt meidän juttu. Mutta siitä joskus omassa postauksessaan enemmän.
Kolmas kierros oli sitten ihan omissa sfääreissään. Ideana oli aloittaa rata aina alusta, kun tuli virhe. Ja vaikka tämmöinen metodi äkkiseltään tuntuu ihan jäätävän tyhmältä, niin se toimi! Siinä vaiheessa, kun olit juossut radan melkein loppuun asti kolmesti peräkkäin, alkoi jaloissa painaa jo siinä määrin, että ei virheitä paljoo huvittanut tehdä.
Voin myös kertoa, että se tunne, kun vihdoin... VIHDOIN... Pääset maaliin saakka, meinaat oksentaa ja itkeä samaan aikaan, jalat tutisee ja järki ei juokse... Mutta olette nollana maalissa. Tätä lähemmäksi kisatunnetta tuskin treeneissä voi edes päästä. Pystyt ainoastaan kiljumaan ja hyppimään riemusta - olo on kuin maailman mestarilla!
Ps. Jalkoihin koskee myös tänään, enkä taida olla ainoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti