Ja olihan Wilson innoissaan kun pääsi alkulämmittelyjen jälkeen tosi toimiin ja niin pitää ollakin. Koiran koko olemus huusi: vihdoin! Päästin sen kentällä valjaistaan ja johan läksi, parit ylimääräiset hypyt ja muutama riemukas pyörähdys ennen kuin malttoi asettua paikalleen lähtöön. Radalla oli todella pitkä alkusuora ja olin a. varma että Wilson ei pysy lähdössä ja b. ettei se hyppää ensimmäisenä olevaa rengasta, koska se on ollut sille vähän jännä paikka ennenkin. Mutta Wilson yllätti ja odotti nätisti tule -käskyä ja hyppäsi vielä kaikki esteetkin matkan varrella. Sitten koira ampui tuhatta ja sataa putkeen, ennen kuin ehdin edes keppikäskyä sanoa. Lähinnä nauratti, kun koira oli niin uskomattoman innoissaan, että putki vain yksinkertaisesti vei mennessään.
 |
| Kuva keppikohdasta |
Kepit olivat suoran viimeiseltä hypyltä kohtisuorassa linjassa ja tänään treeneissä ei menty helpoimman ja varmimman kautta vaan oikeastaan sieltä, mistä aita oli korkein. Treeneissä treenataan ja kisoissa näytetään mitä ollaan opittu, oli Sannan ja Harrin motto tälle kaudelle. Tiedossa oli siis haastavia ohjauskuvioita, jotta kisoissa tiukan paikan tullen olisi varaa mistä valita. Siis takanaleikkaus kepeille ja keppien päähän poispäinkääntö. Aluksi ongelmia tuotti oma ajoitus ja myöhässä oleva keppikäsky. Wilson on siitä vinka koira, että se löytää kepit, kun huudan sille keppikäskyn muutaman metrin päästä ja jään odottamaan, että se löytää ensimmäisen välin itse. Jos menen ensimmäisen keppivälin luokse heilumaan, koiran paimennusmoodi menee päälle eikä keppejä tasan löydy ollenkaan. Pysähtyminen on myrkkyä Wilsonille ja siksi en saa olla liian ajoissa itse kepeillä. Kun tämä ajoituksellinen ongelma oli kunnossa, koira kepitteli ä-lyt-tö-män hienosti! Vaikka keppien loppupää oli seinän vieressä, Wilson meni joka kerta myös viimeisen välin.
Sitten se poispäinkääntö. Ajattelin sen olevan paimenkoiralle haastava, varsinkin kun paikka oli keppien jälkeen ja ohjaajan täytyi jäädä keppien toiselle puolelle. Ensimmäisellä yrityksellä ohjaaja taisi ohjata tanskandoggia, kun antoi käsimerkit yläilmoissa. Kun käsimerkit tuotiin myös Wilsonin näkyville, alkoi koira pelittää. Poispäinkääntö onnistui ja koira haki tulevan putken älyttömän hienosti. Erityisen hienoa oli kuitenkin se, että koiran kepittely ei häiriintynyt, vaikka se tiesi, minne rata tulisi jatkumaan. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa iän tuomaa viisautta eli malttia!
Keppien jälkeen treenit jatkuivat muutaman putken ja hypyn kautta minulle kokonaan vieraaseen ohjauskuvioon eli Vippaukseen. Kun harjoiteltiin tätä rataantutustumisessa, olin jo suunnilleen lyömässä hanskat tiskiin. Tämä ohjauskuvio jos mikä, saisi koiran kiihtymään ja paimentamaan. Sanna kuitenkin tsemppasi meitä kaikkia, että kellään ei ollut lupa sanoa onnistumisesta yhtään mitään, ennen kuin oli kokeillut. Wilson hoksasi homman aivan älyttömän nopeasti ja isoin ongelma oli saada koira tarpeeksi lähelle käännöstä varten. Koira mielummin luukutti putkesta suoraan hypylle ja tuli vasta sitten namien toivossa lähelle, kun homma olisi pitänyt mennä juuri toisin päin. Tiukalla ohjauksella saatiin kuitenkin vippaukset onnistumaan ja vaikka ohjaajan jalat meinasi olla väkisinkin ristissä, oli koira niiiin hieno. <3
 | |
| Tämän piti selkiyttää tekstiä, mutta eihän tästä mitään tolkkua saa. |
Näihin tunnelmiin ja jos ennen taukoa agilityfiilis oli vähän kadoksissa paikallaan junnaamisen takia, nyt intoa on kuin pienessä kylässä! Vielä kun saadaan puomi handlattua, niin meitä ei pysäytä kisoissa mikään. (Ei ehkä pysäytä nytkään, mutta tuloskin saattaisi olla toivotunlainen, jos puomilta ei tulisi aina virhettä)
