Juoksupuomi

Juoksupuomi näyttää tällä hetkellä enemmän ja vähemmän tältä. Mielipiteitä jatkon suhteen on yhtä paljon kuin ohjaajiakin. Olen nyt jutellut meidän kolmen eri ohjaajan kanssa ja kaksi olivat suunnilleen samoilla linjoilla kuin minäkin, joten päätettiin aloittaa puomin tekeminen kokonaan alusta. Back to Basic - ja sitä rataa.

Suunnitelma on seuraavanlainen ja todennäköisesti elää vielä hyvinkin moneen kertaan.


1. Vahvistetaan alastulopaikkaa naksuttelemalla. Koiran focus edessä päin!
2. Juoksutetaan alastuloa ja naksautetaan silloin, kun koira juoksee suoraan katsomatta ohjaajaa.
3. Edetään pikku hiljaa korkeammalle ja lopulta juoksutetaan koko puomi.
4. Happy Ending...

Kuulostipa helpolta, kuhan suit sait sukkelaan ja valmis. Katsotaan josko me joskus muutaman kuukauden päästä tehdään taas puomia radan osana ja päästään takaisin agilityluokkiinkin.

Ja hei! Kaikki vinkit tähän ongelmaan liittyen on älyttömän tervetulleita! Koskaan ei voi tietää ja osata liikaa ja omat keinot on vähissä, jos tämä ei syystä tai toisesta toimikaan.

Juuka

Kesä näyttää vihdoin saapuneen ja pohjoisemmassakin päästiin nauttimaan auringosta. Oltiin viikonloppuna käymässä Juukassa isäni mökillä, jossa useampana vuonna peräkkäin on ollut enemmän tai vähemmän sateista vierailuidemme aikaan. Tänä vuonna hyvästä kelistä otettiin kaikki ilo irti ja puuhailtiin vaikka sun mitä.

Pohjois-Karjala on tunnettu hillasoistaan ja kun meillä kerrankin oli setäni oppaana, suunnattiin heti aamutuimaan suolle rämpimään. Vaikka me kaupunkilaiset muka herättiinkin kauhean ajoissa ja matkaan lähdettiin heti, kun aamupala oli syöty, olivat maalla asuvat aamuvirkut käyneet tyhjentämässä parhaat palat päältä. Onneksi yhdeltä suolta löydettiin melkein neljä litraa lakkaa, niin kotona päästiin herkuttelemaan lakkahillolla. Nams! Wilson odotteli marjastuksen ajan mökillä, sillä suolla liikkui kuulemma paljon kärmeksiä, joiden kanssa en halunnut Wilsonin tekevän lähempää tuttavuutta. (Onneksi käärmeitä ei lopulta reissulla näkynyt, sillä tämän tytön marjareissu olisi saattanut muuten loppua lyhyeen, käärmeet ovat inhokkilistallani kirkkaassa kärjessä.)

Koska aikaa vietettiin mökillä todellisten kalamiesten kanssa, järvelle oli lähdettävä reippaasta tuulesta huolimatta. Ensimmäisen päivän kalareissu me jätettiin välistä, vaikka kerrankin olisi kannattanut olla mukana. Kalaa oli tullut reippaanlaisesti ja koukkuun oli napsahtanut peräti 19 kuhaa. Sunnuntaina pakkasimme eväät reppuun, koiralle pelastusliivit päälle ja vesille. Kalaa ei tullut tällä reissulla, mutta Wilson pääsi haistelemaan Pielisen tuulahduksia ja me muut nauttimaan auringonpaisteesta. Wilson oli veneessä yllättävän rauhallinen, vaikka sen sai vähän väkipakolla sinne aluksi nostaa - vesihommat on Wilsonin inhokkilistalla ykkösenä.

 

  

Marjastuksen ja kalastuksen lisäksi suoritettiin vielä maakuntamatkailua tutustumalla Juuan lähellä olevaan Paalasmaan saareen. Paalasmaa on Suomen korkein saari ja sen korkeimpaan kohtaan oli rakennettu näköalatorni. Ennen tornille pääsyä oltiin nähty kyy tiellä, joten minä olin enemmän tai vähemmän hysteerinen, eikä koira todellakaan saanut haistella puskia vapaana. Teki melkein mieli pomppia tasajalkaa koko matka autolta tornille, että kyyt varmasti osaisivat pysyä poissa. Itse torni oli noin 15metriä korkea puuhökötys, jonne vievät portaat olivat melko vaikea kulkuiset. Koiran olisi ollut parempi jäädä haistelemaan alas, mutta pelkäsin edelleen käärmeitä niin paljon, että se ei tullut kuuloonkaan. Wilson oli siis raahattava ylös ja alas kantovoimin.

 Maisemat olivat hienot, Pielinen avautui ympärille katsoipa mihin suuntaan tahansa. Ja vaikka minulla ei tietääkseni sen kummempaa korkeanpaikankammoa olekaan, oltiin kyllä sen verta ylhäällä, että vähän hirvitti ja kädet tutisi.Wilson ei tykännyt paikasta sitten yhtään, korkea ja tuulinen paikka pelotti ja etenkin alastullessa koiran ilme oli todella kauhistunut. Onneksi yläilmoissa ei tarvinnut viettää kuin tovi, ennen kuin päästiin takaisin maankamaralle.


Meillä oli oikein mukava viikonloppu, vaikka kotiin onkin aina ihana palata. Enkä voi tarpeeksi korostaa, miten helppoa reissaaminen on Wilsonin kanssa. Koira ei kummastele uusia paikkoja, rakastaa uusia ihmisiä, viihtyy myös itsekseen ja on kaiken kaikkiaan "kaikki käy" -tyyppi. <3

Mitä tykkäsitte tämän tyylisestä kuulumispostauksesta? 

Fiiliksissä!

Ensimmäiset ohjatut treenit kahteen kuukauteen. Wilson meinasi mennä jo pitkin seiniä, kun otin agilitykassin ja agilitykengät eteisestä, ei sillä minäkään en meinannut pysyä nahoissani. Vaikka Wilson on yleensä ollut taukojen jälkeen parempi kuin ennen niitä, ei oltu koskaan pidetty näin pitkää taukoa ja siksi pieni epäilys koiran pimahtamisesta kummitteli takaraivossa. Varsinkin kun menneen kauden loppu oltiin painittu liian kovien kierrosten kanssa.


Ja olihan Wilson innoissaan kun pääsi alkulämmittelyjen jälkeen tosi toimiin ja niin pitää ollakin. Koiran koko olemus huusi: vihdoin! Päästin sen kentällä valjaistaan ja johan läksi, parit ylimääräiset hypyt ja muutama riemukas pyörähdys ennen kuin malttoi asettua paikalleen lähtöön. Radalla oli todella pitkä alkusuora ja olin a. varma että Wilson ei pysy lähdössä ja b. ettei se hyppää ensimmäisenä olevaa rengasta, koska se on ollut sille vähän jännä paikka ennenkin. Mutta Wilson yllätti ja odotti nätisti tule -käskyä ja hyppäsi vielä kaikki esteetkin matkan varrella. Sitten koira ampui tuhatta ja sataa putkeen, ennen kuin ehdin edes keppikäskyä sanoa. Lähinnä nauratti, kun koira oli niin uskomattoman innoissaan, että putki vain yksinkertaisesti vei mennessään.

Kuva keppikohdasta

Kepit olivat suoran viimeiseltä hypyltä kohtisuorassa linjassa ja tänään treeneissä ei menty helpoimman ja varmimman kautta vaan oikeastaan sieltä, mistä aita oli korkein. Treeneissä treenataan ja kisoissa näytetään mitä ollaan opittu, oli Sannan ja Harrin motto tälle kaudelle. Tiedossa oli siis haastavia ohjauskuvioita, jotta kisoissa tiukan paikan tullen olisi varaa mistä valita. Siis takanaleikkaus kepeille ja keppien päähän poispäinkääntö. Aluksi ongelmia tuotti oma ajoitus ja myöhässä oleva keppikäsky. Wilson on siitä vinka koira, että se löytää kepit, kun huudan sille keppikäskyn muutaman metrin päästä ja jään odottamaan, että se löytää ensimmäisen välin itse. Jos menen ensimmäisen keppivälin luokse heilumaan, koiran paimennusmoodi menee päälle eikä keppejä tasan löydy ollenkaan. Pysähtyminen on myrkkyä Wilsonille ja siksi en saa olla liian ajoissa itse kepeillä. Kun tämä ajoituksellinen ongelma oli kunnossa, koira kepitteli ä-lyt-tö-män hienosti! Vaikka keppien loppupää oli seinän vieressä, Wilson meni joka kerta myös viimeisen välin.

Sitten se poispäinkääntö. Ajattelin sen olevan paimenkoiralle haastava, varsinkin kun paikka oli keppien jälkeen ja ohjaajan täytyi jäädä keppien toiselle puolelle. Ensimmäisellä yrityksellä ohjaaja taisi ohjata tanskandoggia, kun antoi käsimerkit yläilmoissa. Kun käsimerkit tuotiin myös Wilsonin näkyville, alkoi koira pelittää. Poispäinkääntö onnistui ja koira haki tulevan putken älyttömän hienosti. Erityisen hienoa oli kuitenkin se, että koiran kepittely ei häiriintynyt, vaikka se tiesi, minne rata tulisi jatkumaan. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa iän tuomaa viisautta eli malttia!


Keppien jälkeen treenit jatkuivat muutaman putken ja hypyn kautta minulle kokonaan vieraaseen ohjauskuvioon eli Vippaukseen. Kun harjoiteltiin tätä rataantutustumisessa, olin jo suunnilleen lyömässä hanskat tiskiin. Tämä ohjauskuvio jos mikä, saisi koiran kiihtymään ja paimentamaan. Sanna kuitenkin tsemppasi meitä kaikkia, että kellään ei ollut lupa sanoa onnistumisesta yhtään mitään, ennen kuin oli kokeillut. Wilson hoksasi homman aivan älyttömän nopeasti ja isoin ongelma oli saada koira tarpeeksi lähelle käännöstä varten. Koira mielummin luukutti putkesta suoraan hypylle ja tuli vasta sitten namien toivossa lähelle, kun homma olisi pitänyt mennä juuri toisin päin. Tiukalla ohjauksella saatiin kuitenkin vippaukset onnistumaan ja vaikka ohjaajan jalat meinasi olla väkisinkin ristissä, oli koira niiiin hieno. <3

Tämän piti selkiyttää tekstiä, mutta eihän tästä mitään tolkkua saa.

Näihin tunnelmiin ja jos ennen taukoa agilityfiilis oli vähän kadoksissa paikallaan junnaamisen takia, nyt intoa on kuin pienessä kylässä! Vielä kun saadaan puomi handlattua, niin meitä ei pysäytä kisoissa mikään. (Ei ehkä pysäytä nytkään, mutta tuloskin saattaisi olla toivotunlainen, jos puomilta ei tulisi aina virhettä)

Kesäloma

Aletaan palailla pikku hiljaa kesälomalta arkeen. Kuukauden agilitytauko venyikin todellisuudessa kahden kuukauden mittaiseksi, kun ohjaajan lonkka ei ottanut toipuakseen. Nyt jalka alkaa olla pikku hiljaa kunnossa ja huomenna päästään vihdoin aksaamaan! En tiedä kumpi meistä on enemmän innoissaan, koira vai ohjaaja.

Viime viikon loppu ja tämän viikon alku on eletty mökillä kahden koiran kanssa. Wilsonin emä Enni tuli meille hoitoon vanhempieni lähtiessä kesälomareissulle Etelä-Suomeen.

Mökillä ollessa ollaan tehty just niitä asioita, mitkä on tuntunut sillä hetkellä hyvältä. Ollaan nukuttu pitkään, käyty lenkillä, marjastettu (ja ihmetelty mustikoiden suurta määrää ja kokoa), vähän remontoitukin, suunniteltu uutta olohuoneen pöytää, nähty koira- ja ihmiskavereita ja tietty syöty hyvin ja otettu aurinkoa (silloin kun se on sattunut näyttäytymään) !

 

 

Miten teidän kesä on sujunut vaihtelevasta säästä huolimatta? Oletteko treenanneet, mökkeilleet vai onko kesä kenties kulunut töitä tehden?

Mikä kesä?!

Kuopio pääsi eilen oikein uutisiin saakka, koska vettä oli satanut yli 60mm vuorokauden aikana. Tänään tulee lisää ja niin taitaa tulla koko viikon - ihan kun ei jo riittäisi. Koska ulkona on niin ankea keli, ajattelin jakaa teille muutamia kuvia viime viikolta, jolloin myös aurinko näyttäytyi parina päivänä. On Kuopiossakin välillä hyvä keli, ainakin kolmena päivänä kesäkuussa!

Voihan lonkka...

Onneksi otsikko meinaa omistajan lonkkaa ja koiran lonkat on edelleen priimat. Oikea lonkkani on ollut nyt kolmisen viikkoa kipeänä. Aksata on voinut lähinnä kipulääkkeen voimalla. Urheilu kaiken kaikkiaan on ollut kivuliasta ja tänään oli nöyrryttävä lääkärille kipulääkekuurin toivossa. Vaikka kyseessä ei ollutkaan arvauskeskuksen lääkäri, melkoista arvailua homma silti oli ja melkein valmiina fyssarina voinen sanoa, että olin tutkinut ja diagnosoinut itse itseni paremmin.

Lääkäri kuitenkin määräsi kipulääkettä oikein olan takaa ja useamman ihmisen tarpeiksi ja kehotti lepuuttamaan jalkaa. Kuulemma neljän viikon päästä sopii tulla takaisin, jos jalka on edelleen kipeä. Kolmen viikon toimettomuus alkaisi jo riittää ja tällä hetkellä meillä kotona minä olen se, joka menee pitkin seiniä.

Onneksi agility ja ratsastus molemmat ovat eläinten suorittamaa urheilua, joten niitähän ei lasketa ;)

Loppuun vielä parit pätkät viime viikon itsenäisistä treeneistä. 

Kesäpäivä